Kemi lähenee.
Pohjanlahden ylimenoa varten olemme varustaneet mukaan pienehkön pullon paloviinaa vahvistaaksemme ruumistamme meren kylmää viimaa vastaan. Mutta eräs vaunussa olijoista kertoo, miten ankara tarkastus Kemin asemalla toimitetaan juuri väkijuomien varalta. Sydämemme alkaa pamppailla, pullo povessa ihan polttaa ja onpa kuin siitä kuuluisi hermostuttava pihinä. Tietysti se keksitään heti. Mikä neuvoksi? Nopea sotaneuvottelu pidetään vaunusillalla. Kaupunki näkyy, voimme olla millä hetkellä taliansa asemalla ja passintarkastajien kynsissä.
Haikein mielin otamme kumpikin pitkän naukun, minkä jälkeen pullo uhrataan — Suomen valtion rautateille. Melkein samassa hetkessä juna pysähtyy Kemin asemalle.
— Parempi maassa kuin jumalattoman suussa! Jumalattomilla tässä tietenkin tarkoitetaan tullinuuskijoita.
Matkan ensimäinen päätekohta on saavutettu. Tiedämme toistaiseksi vain, että meidän on päästävä Osula nimiseen matkailijakotiin. Turussa ilmoitettiin, että täällä on opas asemalla jokaista junaa vastassa tuntomerkkinään matkailijakodin nimellä varustettu lakki. Tähystelemme ympäri asemaa. Osulan miestä ei näy missään. Santarmit tähystelevät oikealta, poliisi vasemmalta. Venäläiset sotilaat seisovat käytävän suulla tarkastellen matkalaukkuja. Sattumalta tulen vilkaisseeksi taakseni.
Äläpäs!
Epäilyttävät matkatoverimme seisovat siellä neuvottomina, ällistyksissään kuin mekin.
Taisi tulla kumma juttu. Opasta ei näy missään.
No, kaupunkiin on lähdettävä. Astumme asemarakennukseen.
"Stoi, passport, passport!"