— Hyvästi. Tulemme Kemin kautta ja Osulassa syödään taas juhlapäivälliset.
Parittain hiivimme Kemin autioita katuja meren rantaa kohti. Rinta sykkii rajusti. Levottomuus hiipii mieleen. On ratkaiseva hetki. Tähän asti on aina ollut mahdollisuus palata takaisin, jättää vaikka sikseen koko seikkailu, ellei se miellytä. Mutta nyt pian astumme rajan yli ja paluu on mahdoton.
Kokoonnumme erääseen pimeään rantalatoon. Sieltä miesjono alkaa hiljalleen ponnistella aukean, lumisen jäätikön yli länttä kohti. H. jättää joukkonsa Jumalan haltuun.
— Kulkekaa suoraan merelle. Opas kyllä saavuttaa teidät!
Astumme arasti eteenpäin, kuunnellen ja vilkuillen iltahämärään. Olemme kohta jo kilometrin päässä rannasta, mutta opasta ei kuulu. Levottomuus kasvaa. Pitääkö jo lähteä ilman opasta jäätikköä samoamaan.
Viimeinkin hanki suhahtaa. Illan hämärästä ilmestyy valkea haamu suksilla, asettuu jonon etunenään selittäen lyhyesti:
— Minä olen opas.
Tarkastelemme uteliaasti tulijaa. Mies on puettu valkoisiin liinahousuihin ja lammasnahkaturkkiin. Päässä hänellä on jäniksennahkainen lakki, joten miestä ei lunta vasten hämärässä voi paljonkaan havaita. Nyt hänelle satelee uteliaita kysymyksiä.
— Miten pitkä tämä matka oikein on?
— Mennäänkö sisä- vai ulkoreittiä?