— Eteenpäin mars!
Ensi kerran elämässämme olemme vankeja. Joka puolella on kivääriniekka sotilas. Haaparannan kaduilla on vilkas liike. Ihmiset palaavat teatterista, joukossa upseereja, sirot valkeat karvalakit päässään. Pari uteliasta miestä astuu luoksemme.
— Oletteko suomalaisia, mihin te menette? kysyy paksuturkkinen herrasmies. H:n pitäjän nimismies, kuiskaa toverini. Kukaan ei vastaa. Tungetteleva vieras yrittää kysellä uudelleen.
—Pois, vankien kanssa ei saa puhua, ärjäsee sotilas.
Saavumme Savinaisen taloon. Pari sotilasta jää portille. Aliupseeri seuraa porstuaan, missä isäntä jo odottaa.
— Tunnetteko näitä miehiä? kysyy aliupseeri epäillen. Isäntä tarkastaa meitä hymyillen.
— Tottahan toki nämä miehet tunnetaan. Ne ovat meidän työmiehiämme!
Ja sitten marssimme helpotuksesta huokaisten lämpimään huoneeseen. Pari nuorta neitosta hypähtää sisälle katsellen säälien tulijoita.
— Poika parat, tämmöisellä pakkasella! Mutta nyt saattekin lämmintä teetä ja ruokaa, he lohduttelevat.
Yöllinen ateria maistuu mainiolta, huoneen lämpö raukaisee jäseniä. Jokisalo on loistavalla tuulella. Hän kertoo leveästi monista retkistään ja seikkailuistaan Pohjanlahden aavoilla jäätiköillä.