— Sinäkö ne ammuit? Tuon miehen kanssa ei näy kannattavan puhua.
Hän kääntyy toisia kohti ja alkaa selittää: "Me ryömimme pitkin suota — kamala malka. Yhtämittaa upposi veteen polvia myöten. Siellä on suuret ojat, jotka kulkevat läpi suon Misse-jokeen saakka. Kuljimme ojan reunaa aina joelle asti ja sinne jäätiin makaamaan. Annas olla! Alkaa kuulua toiselta rannalta liikettä, hiipimistä, ruoho heiluu, häilyy. Tuolta näkyy ryssän pää. Olimme hiljaa kuin hiiret. Toinen ja kolmas pää pistää näkyviin. Iivanat lähenevät varovaisesti, aivan joen rantaan ja — alkavat kahlata jokea myöten. — Ja sen minä sanon, että niillä on silta siinä joessa, vedenalainen silta. Me päästimme neljä niistä sillalle. Silloin napautettiin ja joka sorkka oli joessa. Mutta voi sitä rytinää! Koko ryssän rintama alkoi ampua niinkuin vimmattu. Heittipä joku käsigranaatinkin. Kun rauha taas palasi, käännyimme kotimatkalle."
* * * * *
On iltayö. Matalassa hirsimajassa palaa pieni kynttilä. Väsyneet miehet makaavat vuoteillaan vaippoihinsa kietoutuneina, mutta uni ei tahdo tulla. Kotimaa on liiaksi mielessä ja illan hämyhetkinä yksinäisen valvojan ajatus palaa kaukaiseen pohjolaan — kotipientareille. Aina on edessä sama kysymys: "Pääsemmekö milloinkaan Suomeen?"
— No mitä se Rautiainen siellä nurkassa huokaa, muistatko sinä kultaasi?
— Mitäpä minä tässä kultaani muistelisin!
— Vai et muka muistele, näkeehän sen silmistä, missä miehen ajatukset viipyvät.
— Minä ajattelen vain, että pääseeköhän tämä meidän joukkomme koskaan kotimaahan?
— Epäiletkö sitä?
— En epäile!