— Silloin alkaa uusi elämä Suomessa. Karjalaan rakennetaan rautatiet ristiin rastiin ja kouluja joka kulmakuntaan.
— Lavikainen se tulee Kuolan kansanopiston johtajaksi.
— Kai sinusta sitten tulee Muurmannin vallesmanni.
— Nämä kun siellä sitten peuhaavat, opettavat koko kansan käyttämään kivääriä.
— Ja raja varustetaan vahvasti, ainakin kymmenen juoksuhautalinjaa kaivetaan perätysten Laatokasta Vienanmereen asti, intoilee joku vilkasluonteinen Karjalan poika.
— Niiden etupuolelle määrätään vielä sadan kilometrin levyinen asumaton alue, jossa ei kumpikaan saa puuta kaataa. Ei totta vie ryssä sen läpi pääse hyökkäämään.
— Silloin ei kansanopistonjohtajankaan tarvitse muuta kuin istua rauhassa Arkangelissa.
— Koroillaan saa elää ja syödä rosentteja. Niin kävi puheen sorina pitkälle yöhön, kunnes se vihdoin vaikeni yhteisestä päätöksestä ja tyyni rauha vallitsi tuvassa.
On jotain sanomattoman onnellista tuossa mustien pienten hirsimajain siimeksessä. On kuin lapsuusajan seikkailuromaanien tarinat olisivat muuttuneet tosiksi. On voimia, ennen tuntemattomia kaupunkien ihmisvilinässä kasvaneelle, voimia, jotka vetävät ihmistä erämaan jyrkkään luontoon, sen tyyneyteen ja juhlallisuuteen. Se on salaperäinen huoleton nautinto luonnon suuruudesta, elämän yksinkertaisuudesta, alkuperäisyydestä. Ihminen on siellä keskellä mahtavaa korpiluontoa omatekoisessa jykevässä pirtissään luonnon lapsena ainaisessa taistelussa kaikkia korven vaaroja vastaan. Sammuva hiilos hehkuu takassa, sirkat sirisevät ja soittelevat hirsien raoissa. Siinä unohtaa taistelun telmeen. Uni on syvä ja raskas. Aamulla herätessä pilkistää päivä iloisesti katon rajasta sisään ja majan yllä kuusissa soi myrskyn humina.
* * * * *