Jokirannassa suutari Lumperin torpan lähellä asui kauniissa keltaiseksi maalatussa tuvassaan räätäli Pasa, jota yleisesti kutsuttiin hoviräätäliksi, sen vuoksi, että kaikki talolliset ja varakkaat ihmiset yleensä teettivät hänellä vaatteensa, ja paras räätäli hän pitäjässä olikin.
Että räätäli Pasa oli taipuvainen ryypiskelemään, oli tunnettu tosiasia, mutta yhtä tunnettua oli, että hän oli mainio leikkaaja ja viisas mies, minkä hänen korkea ajattelijanotsansa ja suuri päänsä antoivat vieraankin aavistaa. Ja ennen kaikkea hän oli maaseuturäätäliksi erikoinen siinä, että hän oli perin pohjin selvillä eräästä räätälin ammatin syvimmästä salaisuudesta, nim. siitä, mikä on snitti. Ja tuohon snittiin juuri perustui hänen suuri maineensa sekä räätälinä että ajattelijana.
Hän osasi selittää snitin tavalla, joka häikäisi kuulijan, ja silloin hän oli intoa ja taiteilijaa koko mies. Hän asetti ensin koukistetut käsivartensa hienoon asentoon kämmenet vastakkain eteemme, kallisti hiukan päänsä ja hänen silmänsä pienenivät saaden haaveksuvan ilmeen. Hän hymyili hiljaa ja aloitti esityksensä pienen tukkatupsun heilahtaessa hänen takaraivollaan:
— Hyvä isäntä! Kangas maksaa muutaman markan metri, liivin vuori, napit ja lanka maksavat muutaman markan, mutta kun ne kaikki on troklattu yhteen, onko silloin syntynyt puku? Siihen täytyy vastata: Ei! Ja tuhat kertaa ei! Mutta, hyvä isäntä, kun taitava räätäli, kun mestari, joka on taiteilija ammatissaan, muovailee siihen snitin, silloin vasta syntyy puku. Snitti, hyvä isäntä, on paljon, paljon enemmän kuin kangas, vuori ja napit yhteensä siitä yksinkertaisesta syystä, että snitti on snitti, ja puku, jossa ei ole snittiä, ei ole mikään puku, mutta snitti on snitti ilman pukuakin, ja kun snitti on puvussa, on puku snitissä, ja snitti puvussa on ikäänkuin puvun olemuksen juurikuva. Mutta kuitenkin, kuinka paljon korkeampi vielä onkaan snitti, joka ei ole puvussa, vaan puvun ulkopuolella, puvuton snitti. Se vasta, hyvä isäntä, on oikea snitti, se on snitin snitti ja snitin olemuksen juurikuva. Se on snitti, hyvä isäntä, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt, ei edes rhäätälikään (hän lausui tuon sanan tunteella ja ihailulla, ikäänkuin tuo ammatti olisi ollut taiteista korkein), mutta todellinen räätäli, todellinen rhäätäli, yksin räätäli, joka koko sielustaan on rhäätäli ja seisoo taiteen korkeimmassa kukoistuksessa, — hän voi aavistaa, mikä on puvuton snitti, eli snitin snitti.
Sillä tavalla hän selitti takkia koetellessaan aina, milloin hän oli pienessä nousuhumalassa, ja liikutuksen kyynel kimelsi hänen silmäkulmassaan, kun hän ajatteli räätälin korkeata kutsumusta, miten vähän räätäleitä aikalaisensa ymmärtävät, miten paljon räätäleiltä vaaditaan, millaisia heidän pitäisi olla — ja millaisia he todella olivat!
Mutta kun hän ryyppäsi vielä kaksi naukkua, silloin hän tuli pahalle tuulelle, äyski, tiuski ja räyski joka puolelle, paiskasi snitit ja puvut, puvun snitit ja — itse snitin snititkin mullin mallin, haukkuen kaikki muut räätälit penkin alle, missä muka oli heidän ainoa todella sopiva työskentely- ja rypemispaikkansa. Hän yksin oli oikea räätäli, oikea mestari, räätälimestari, ja kerrassaan sikamaista oli, että muut vaivaiset tuhrijat uskalsivat nimittää itseään tuolla ylevällä arvonimellä.
Räätälin eukko oli käytännöllinen ihminen, joka, kuten suurten taistelijain eukot tavallisimmin, ei ymmärtänyt puolisonsa utuisista ammattiunelmista mitään. Niinpä hän, Pasaska, kuten häntä nimitettiin, ei koskaan kyennyt henkevyydessä kohoamaan niin korkealle, että hän olisi miehensä snitti-esitysten aateväreilystä kyennyt sieppaamaan pieneen, siroon päähänsä edes aavistuksen häivettäkään esim. sellaisesta ihmeellisestä käsitteestä kuin snitin snitti oli — ja se oli hänen onnettomuutensa. Sen vuoksi hän, kuten sällitkin ja heidän mukaansa naapuritkin, kutsui räätäli Pasaa aina mestariksi. Ja Pasan kurkihirren alla kyllä tiedettiin, kuka oli mestari sekä että koko pitäjässä oli olemassa vain yksi ainoa mestari. Muut olivat räkänokkia, oppipoikia.
Pasaskalla oli aina kuun ensimmäisenä maanantaina pyykinpesu, mestarin pyykki ja sällien pyykit. Niinpä nytkin, ja Pasaska aikoi aamiaisen jälkeen lähteä jokilaituriin aloittaakseen työnsä. Nähdessään Jokikylän poikien kävelevän maantiellä kädet housuntaskuissa ja sen näköisinä kuin ihmiskunnan pääosa ainakin olisi vielä asunut paratiisissa, missä manteli- ja leipäpuut notkuivat hedelmien painosta eikä niin ollen elatushuolia vielä ollut opittu tuntemaankaan, Pasaska viittasi nuo huolettomuuden tunnusmerkit luokseen, pyytäen kauniilla, lempeällä äänellään, että pojat menisivät jokirantaan ja tekisivät pyykkipesään valkean ja panisivat padan tulelle. Hän tulisi itse heti perässä.
Pojat olivat heti valmiit noudattamaan pyyntöä, ei niin paljon pyytäjän, ei edes hänen kauniin äänensäkään vuoksi, jonka elämän kovuus oli tehnyt pehmeäksi kuin vaha. Mutta voiko alun toisella kymmenellä oleville pojille ehdottaa jännittävämpää tekemistä kuin tulen kanssa tuhraaminen on, niin vaarallista kuin se lieneekin!
Pojat laputtivat "viivana" rannalle ja kokosivat puita ja korsia pesän täyteen. Sitten he sytyttivät. Tuli leimahti kuiviin korsiin, sytytti puut, ja iloinen sinertävä savu leijaili korkeuteen. Sitä kelpasi katsella. Pesässä räiskyi ja rätisi ja savupiipusta tuprusi sinistä savua, joka tuulen mukana hiljalleen leijaili Kukolaa kohti.