Kun Jokikylän pojat huomasivat, mihin tuuli vei savun, unohtivat he pian varsinaisen tehtävänsä.
— Haetaan märkiä ruohoja, niistä lähtee enemmän savua, huudahti lukkarin Vaito ihastuksissaan.
— Savustetaan hiukan vain Kukolan poikia, ehdotti Reino.
— Ei se taida tehdä pahaa isäntäväellekään, sanoi Anssu, joka tiesi, että Klemolan ja Kukolan vanha väkikään eivät erikoisista syistä juuri harrastaneet kanssakäymistä keskenään.
Kun heiniä ja kosteita ruohoja oli asetettu pesä täyteen, oli tuloskin monta vertaa voimakkaampi. Nyt suorastaan pursusi, eikä vain savupiipusta, vaan pesän suusta ja padan reunustoiltakin sellainen savutupru, että tulen sytyttäjät saivat kyyneleitä silmiinsä ja olivat yskiä "sisuskuntansa pellolle", kuten he itse kerskailivat. Mutta kyyneltensä läpi he hymyilivät, sillä mahtava savupatsas vyöryi nyt yhä vain laajeten ja paisuen Kukolaa kohti peittäen hämäräänsä koko talon.
— Lisää heiniä! kirkui Vaito.
— Märkiä, märkiä, yllytti Reino, kantaen itse koko sylin täyden moskaa jokirannasta.
— Ei mitään hätää, pannaan heiniä eteen! tuumasi Anssu.
Mutta Kankareen Epa, joka oli hiljainen poika, laskeutui rantatörmälle selälleen ja asetti pitkät käsivartensa niskansa alle oikein nauttiakseen tuosta ylevästä näystä.
— Kyllä Kukolasta kärpäset häviää!