— E-en minä oikein mielelläni sinne lähtisi.
— No, se nyt on vähän merkillistä, pauhasi emäntä, kun noista, suurista pojistakaan ei ole ihkasen mitään hyötyä. Etkö sinä nyt jaksa edes hiukkasen auttaa vanhaa äitäsi?
Piiatkin katselivat paheksuen Reinoa ja sanoivat:
— Reino, hyi olkoon, miten huono mies!
— Minä menen, sanoi silloin Reino kolealla äänellä. Hän ajatteli, että koska äiti kerran ajaa hänet suoraan surman suuhun, niin käyköön miten tahansa, mitäpä hän itsestään välittää. Koska kerran äiti, jonka pitäisi rakastaa lastaan, oikein tahtoo työntää hänet vaaraan, niin hän menee. Sittenpähän saavat nähdä, miten siellä käy. Ja vielä sitä häntäkin surraan ja itketään, kun hän on kuollut ja haudattu. Kylläpähän silloin moittivat itseään siitä, että ajoivat hänet siten ajattelemattomasti matkaan.
Niin hän lähti synkkine ajatuksineen ja paukautti oven kiinni perässään. Sillalta alkaen hän hiljalleen juoksi ohi Kukolan tapaamatta ketään ja jatkoi sitten rauhallisesti matkaansa kirkolle asti. Matka oli tavallaan hauskakin. Vaikka hän pelkäsikin väijytyksiä, oli tutustuminen vihollispuolen elämään sangen mielenkiintoista. Suuren kirkonkylän läpi hän kuljeskeli jo aivan levollisesti, sillä hän tiesi, että siellä asui poliisi, ja nyt hän ensi kertaa elämässään tuli ajatelleeksi, miten suurta hyötyä poliisilaitoksestakin sentään on. Tietysti ihmiset tappelisivat joka päivä kaikista pikkuasioistakin, ellei kruunun rautakoura olisi silloin pian niskassa, ja mars, käräjätupaan sakotettavaksi! Poliisi, ajatteli Reino, on parempi mies kuin luullaankaan, sillä hänen läsnäolonsa antaa jokaiselle rauhan ja turvallisuuden tunteen.
Kauppiaalla käytyään Reino alkoi jälleen laputtaa kaukana häämöttävää Jokikylää kohti. Mitä kauemmas hän eteni kirkonkylästä ja poliisin siipien suojasta, sitä epävarmemmaksi ja aremmaksi hän kävi.
Tuolla kaukana joen takana välkkyi päivänpaisteessa hänen kotikylänsä — kaunis Jokikylä. Kunpa hän saavuttaisi sen enemmittä kommelluksitta! Silloin olisi koko retki ollut vain hauska, jännittävä seikkailu, josta kelpaisi kerskailla toisille pojille. Hän kuvitteli jo mielessään, miten Anssu ja Vaito tiedustelisivat häneltä, missä hän oli ollut aamupäivällä.
— Kirkonkylässä! sanoa paukauttaisi hän huolettomasti, ikäänkuin asiassa ei olisi mitään ihmeellistä. Kyllä poikien naamat venyisivät pitkiksi.
— Hä! Mitä? Kirkonkylässä! he utelisivat.