Palkkajärjestelmä, jota muuallakaan Suomessa ei erikoisemmin suosittu, sai Karjalassa ankaran vastustuksen. Miehet lähtivät vapaaehtoisina sitä mukaa kuin aseita saatiin! Kautta Karjalan ulotettu agitatsiooni- ja innostuttamis-työ tuotti hyvän hedelmän ei ainoastaan miesten hankinnassa rintamalle vaan myöskin mielialan ja ajatusten virkeinä pidossa. Punaisten hälyyttävät tiedot menettivät vaikutuksensa ja maakunnan väestö siirtyi taas rauhallisiin askareihinsa.
Helmikuun loppupuolella siirryttiin yleiseen asevelvollisuuteen, joka täydensi paikalliset, joko kuntien tai vain kyläkuntien asettamat kutsunnat.
Paljon enemmän vaivaa tuotti aseiden hankinta. Pohjanmaalta ei saatu, monista hartaista pyynnöistä ja rukouksista huolimatta. Rahalla ja tavaralla sentään joitakin aina rajan takaa tuli, mutta ne kävivät liian kalleiksi ja lopulta, venäläisten liityttyä kokonaan punaisten riveihin, raukesivat puuhat silläkin taholla tyhjiin. Viimeinen yritys kuljettaa aseita suoraan Pietarista kävi liian kalliiksi: silloin kun menetimme kaksi kunnon miestä, agr. Åströmin ja tehtailija Parviaisen, rahoista ja aseista puhumattakaan.
Tuntien Karjalan Laatokasta Suomenlahteen ja Rajajoesta Saimaaseen saakka, käsitin ensi tehtäväkseni kaikin keinoin pysyttää ryssät ja punaiset mahdollisimman kaukana Vuoksesta. Myöskin oli selvää, että kaikista venäläisistä upseereista ja sotamiehistä huolimatta, punaisten sodankäynti tulisi olemaan massa-vaikutteista: Mitä jollekin pälkähtäisi päähän, sitä toisetkin toteuttaisivat — jos toteuttaisivat! Kaikissa tapauksissa tulisivat sotaliikkeet olemaan enemmän psykologisia kuin strategisia ja silloin niitä oli helpompi ajoissa seurata ja sotkea.
Vaikeimmaksi kävi vihollisen pidättäminen jo heti alusta alkaen Antrean rintamalla, Pullilan—Hannilan—Ahvolan linjalla. Helmikuun 8 päivänä ryhtyivät punaiset, joiden joukossa oli suuret määrät ryssiä, hyökkäilemään Karisalmelta rataa myöten ja Ihantolasta käsin Kavantsaarella olevia joukkoja vastaan. Monisataiset joukot pakoittivat vähäisen puolustus-osaston jättämään vaikeasti puolustettavan Kavantsaaren aseman paikan ja siirtymään Pullilaan ja Hannilaan. Kuitenkaan eivät viholliset rohjenneet miehittää Kavantsaarta, peläten varmaankin salajuonia. Vielä 11 päivänä oli vähäinen osasto suksimiehiä vastaanottamassa ylivoimaista rynnäkköä, jota se ei voinut torjua.
Vihollinen, joka suurin joukoin aikoi tehdä tyhjäksi kaiken vastustuksen, oli ryhtynyt yleiseen rynnäkköön koko linjalla. Jo varhaisesta aamusta alkoi taistelu molemmin puolin rautatielinjaa ja kesti myöhään iltaan, jolloin sen hyökkäysvoima murtui. Lähettämällä viimeiset reservit estämään kiertoliikettä Seitsolan kylän luona ja panssarivaunuun sijoitetun tykin ampuessa onnistuneesti Seitsolan kylässä olevia punaisia, onnistui joukkojen jääkärikapteeni Sihvosen johdolla työntää vihollinen takaisin sillä suunnalla. Taistelun tuloksena oli Seitsolan ja Ahvolan kylien takaisin valtaus, joka valtaus tapahtui myöhään yöllä.
Radan eteläpuolella onnistui taas punaisten pysyttää hallussaan Oran ja
Noskuan kylät. Ennemmin oli se jo miehittänyt Heinjoen kirkonkylän.
Tämän päivän taisteluissa kaatui 5 ja haavoittui useita. Punaisten tappiot melkoista isommat. Kertoivat kyläläiset heidän vieneen ruumiitaan 5 hevosella Kilpeenjoelle; arviolta ainakin 40 kaatuneen ruumiit.
Jo 8 päivänä käytiin taistelua noin 3 km Joutsenon kirkolta itäänpäin, Imatran tien varrella, jolloin valkoisia kaatui 4 ja haavoittui 9; punaisia löydettiin 17 ruumiina metsissä tien varrella ja kuului haavoittuneita olleen monta vertaa enemmän. Hämärä pakoitti palaamaan takaisin Imatralle, vaikkakin Joutsenon kirkonkylä oli melkein meidän. Näitä taisteluja jatkui sitten useampina päivinä peräkkäin, kuitenkaan mainittavampaa aikaan saamatta.
Kun sitten vielä mainitsen patrullitaistelut Raudussa Lipolan kylässä ja Heinjoen kirkonkylässä, jotka taistelut olivat omiaan hermostuttamaan vihollisen pahaa-aavistamattomia joukkoja, niin onkin ensi taistelujen vaiheet kerrottu.