Tästä Suomen vapaus- ja kansalaissodasta v. 1918 kertovat jälkeentulevat polvet vielä vuosisatainkin takaa ja historia on langettava oman jäävittömän tuomionsa siitä. Mutta koskaan ei voida kieltää Suomen kansan oikein ajattelevalta osalta sitä tunnustusta, minkä se on kunnollaan ansainnut! Eikä koskaan tule unhoittumaan Suomen valkoisen armeijan isänmaallinen työ eikä sen esimerkiksi kelpaava kuntoisuus! Rinnan kulkivat siinä herra ja talonpoika, rinnan harmaapäävanhukset nuorien koulupoikain kera! Ja rohkeat, vaivojaan säästämättömät neitoset alttiisti apuaan antoivat, milloin sairaanhoitajattarina tulilinjoilla, milloin taas talouspuuhissa velvollisuutensa täyttivät! Ja kaikki nämä yhdessä tekivät sen, että valkoinen armeija oli luja ja murtumaton!
"Alku on aina hankala", sanotaan ja niin se oli Suomen vapaustaistelussakin. Mutta sitä mukaa kuin asiat kehittyivät ja toiminta laajeni, sitä mukaa se myöskin varmistui ja järjestyi. Voittamalla aikaa, voitti valkoinen armeija monta etua. Punakapinoitsijoilla sensijaan kaikki pyrki menemään sekaisin, vaikka heillä olikin suuri joukko venäläisiä upseereja johtajinaan. Vuoksen rintamallakin todettiin parinkymmenen 42:nnen armeijakunnan entisen upseerin, kenraali Jeremejeffin johdolla, työskennelleen punaryssäin riveissä.
Mutta onni suosi Suomen kansaa monessa suhteessa! Niinpä siinäkin, että taistelut saatiin taukoamaan aikaisin keväällä. Tykistötuli, joka paksun lumen takia ei ollut läheskään niin vaarallinen, kuin mitä se olisi saattanut olla sulalle maalle, ei ehtinyt myöskään tuhoamaan viljapeltoja eikä heinäniittyjä. Toiselta puolen oli, kuten jo olen ennemminkin maininnut, paksusta lumesta se etu, että punaryssät olivat sidotut rautatielinjojen ja maanteiden varsiin. Heillä ei ollut siinä määrin suksia käytettävinään kuin oli vastapuolella, ja ryssäthän eivät sitä paitsi osanneet hiihtää. Näin oli rohkeilla suksijoukoilla tilaisuus hätyyttää punaisia milloin tahansa. Ja kun tähän rinnastaa vielä punaisten alhaisen mieskurin, joka vahtipalveluksessa on erittäin tärkeä, niin ymmärtää hyvin sen hermostuneisuuden, mikä vallitsi heidän joukoissaan.
Myöntää kyllä täytyy, että rohkeitakaan miehiä ei punaisilta puuttunut, mutta massapsykologia vei nekin mukaansa.
Kun hyökkäyskäsky huhtikuun 2 päivänä annettiin, oli punaisten rintama vahvimmillaan: Heinjoelta Saimaaseen asti puolusti sitä n. 7680 miestä, joilla oli käytettävänään 37 eri suuruista tykkiä ja ainakin 44 kunnossa ja toiminnassa olevaa konekivääriä. Tämä vihollinen oli tuhottava vahvoissa asemissaan n. 3178 miehellä, 472 alipäälliköllä ja 109 upseerilla, joilla oli käytettävinään 17 tykkiä hyvin rajoitetuilla ammusmäärillä ja 38 kovasti kuluneella konekiväärillä.
Mutta Karjalan rykmentit täyttivät tehtävänsä ja historian kirjoittajat tulevat aikanaan antamaan arvostelunsa niiden suorittamista sotilaallisista liikkeistä.
Loppusanat.
On usein ihmetelty taistelujen sitkeyttä Raudun aseman luona, on kummastellen kyselty: miksi juuri Ahvola joutui kiivaimpien taistelujen temmellyskentäksi ja miksi punaryssät juuri sitä tietä tahtoivat tunkeutua Antreaan? Samoin on lausuttu mielipiteitä siitä, että esim. Heinjoen kautta tehty hyökkäys olisi taannut punaryssille varman etenemisen ja voiton.
Näihin kyselyihin ja arveluihin voidaan vastata monella eri tavalla. Niinpä voidaan väittää yhtä jos toistakin, eikä niitä voida millään kumota. Minun yksityinen mielipiteeni — kuten jo olen ennemminkin maininnut — on se, että punaisten ja ryssien sodankäynti oli enemmän psykologista kuin strategista: tehtiin mitä milloinkin päähän pälkähti ja äänestettiin päälliköt kumoon, silloin kuin yleinen mielipide — mukavuus — katsoi sen tarpeelliseksi!
Mitä tulee taisteluihin Raudun aseman luona, niin on niillä luonnolliset selityksensä siinä, että aukeat viljelysmaat ympäröivät hevosenkengän muotoisena kaarena Raudun asemaa ja tarjosivat edullisen puolustuslinjan. Tätä käytti hyväkseen jo jääkärivänrikki Läheniemi vähäisen puolustusjoukkonsa kanssa ja sittemmin "kiviniemen pataljoonan" päällikkö jääkäriluutnantti Ekman.