Paitsi Vaasassa, riisuivat suojeluskuntalaiset 28 päivänä myös Uudessakaarlepyyssä, Pietarsaaressa, Närpiössä, Vähässä Kyrössä, Lapualla ja Seinäjoella olevat ryssät aseista. Seuraavana eli kolmantena kapina-päivänä oli Ilmajoen ja Kokkolan venäläisten vuoro. Seuraavina päivinä käytiin taisteluja eri paikoista, kuten Oulun ja Kristiinankaupungeista, ja suoriutuivat suojeluskuntalaiset kaikkialla voittajina.
Kohta olikin valkoinen Suomi muodostanut rintamansa etelästä hyökkääviä punaisten ja ryssien yhdistyneitä laumoja vastaan. Kohta olivat myös rintaman takana olevat tehdasalueiden punakaartit kukistetut ja suojeluskunnat voivat keskitetyin voimin ryhtyä rintamataisteluun, luomaan Suomen suojamuuria, valkoista armeijaa ja hoitamaan sekasortoon vaipuvia yhteiskunnallisia asioita.
Onnellinen Pohjanmaan kansa, jolla oli jääkärien tuomia aseita, pitkiä ja lyhyitä, lähemmä kymmenen tuhatta! Niillä varustettuna pystyi se valtaamaan kaupungin toisensa jälkeen ja hankkimaan itselleen uusia aseita. Toisin oli Karjalassa: Antrean esikunta oli pahemmassa kuin pulassa, kun eivät aseet riittäneet lähimailleenkaan eikä mistään ollut lisää tiedossa. Täytyi tyytyä vain 6-700 vanhaan berdaniin ja muutamaan kymmeneen erimalliseen kivääriin ja niillä tulla toimeen siksi, kunnes viimeinkin Kuopion valtauksen, 8.2. jälkeen tuli 300 venäläistä kolmenlinjan kivääriä ja vähäinen määrä ampumavaroja.
Tällainen oli tilanne tammikuun lopulla ja helmikuun alussa, jolloin ryhdyttiin ratkaisemaan Suomen kansan sekä lähintä että kaukaisinta kohtaloa. Tällainen oli tilanne Karjalassa ja muualla Suomessa hetkenä, jolloin ryhdyttiin luomaan uutta, valkoista Suomea.
4. Vuoksen rintama.
Mistään yhtenäisestä rintamasta ei helmikuun alussa vielä voinut olla puhettakaan. Hajanaiset joukko-osastot pitivät hallussaan tärkeitä paikkoja, estäen voimainsa mukaan punaisten hyökkäyksiä. Sitä mukaa kuin aseita ja miehiä ennätti kertyä, leveni ja muodostui taistelulinja, käsittäen lopulta kolme erillistä osaa: sivustat, oikean eli Joutsenon rintaman ja vasemman eli Raudun rintaman sekä keskustan eli Ahvolan rintaman.
Ylin johto oli Antrean pääesikunnalla, joka asettautui heti yhteyteen kenraali Mannerheimin päämajan kanssa.
Vuoksen eli vain Antrean rintama, niin tärkeä ja vaikeasti uhattu kuin se olikin, sai pitkät ajat olla oman onnensa nojassa. Muutamien harvojen nuorten upseerien varassa oli koko tuo edesvastuullinen työ. Eikä siinä ollut aikaa tuhlattavana: yötä päivää täytyi miehiä opastaa ja puolustusta ohjata. Yötä päivää yrittivät punaryssätkin rintamaa puhkaista. Niiden vehkeet oli tyhjäksi tehtävä, niiden taisteluhalu ja konnantyöt estettävä.
"Vuokseen asti, mutta ei siitä edemmäksi!" Siinä vakaassa tarkoituksessa taistelivat päälliköt, siinä toivossa miehet työnsä tekivät. Ja Sainion, Kämärän taisteluissa tulikasteensa saaneet miehet tiesivät, mitä tahtoivat ja tahtoivat sitä, mitä velvollisuus vaati!
Lujina seisoivat suojeluskuntalaisten vapaaehtoiset joukot Vuoksen varrella, harvalukuisina ja vajanaisesti varustettuina taistellen monilukuista, runsaasti ammuksilla ja aseilla varustettua vihollista vastaan. Lujina seisoivat Suomen suojamuurit! Verensä ja henkensä uhraten isänmaan uskolliset pojat taistoon kävivät ja Karjalan kansa antoi kaikkensa rintamalla taistelevien käytettäväksi!