On sota niinkuin tammi taivas-latva,
jot’ ase hirveinkään ei maahan lyö,
sen pirstoo vasta salamoista suurin,
min synnyttävi synkin, oudoin yö.
LUOMINEN.
Alussa maa oli autio ja tyhjä,
pimeys lepäili syvyyksien päällä,
määrättä hyrskyen mustimmat laineet
kulkivat, kiersivät mitatonta merta,
vaahdoten valkeana tuolla ja täällä
kiehuivat muodotta muodostuvat aineet
etsien toisia yhtyäkseen kerta.
Alussa maa oli autio ja tyhjä.
Kuohahti äkkiä synkimmät aineet,
väkevänä jylisten pauhasi myrsky,
hälveni pimeys ja tuhansissa liekeissä
hehkuen hulmusi tulipuna tähti
keskellä avaruuden ääretöntä kantta.
Syvyyden kultana keinuvaa pintaa
Elämä kulki.
Aaltojen harjalta harjalle aallon
myrskysi luovista voimista suurin,
halkesi kahtia vellovat vyörteet
vuorina vierien outoihin ääriin,
vaipuen, tyyntyen kahleiden määriin,
sijansa heittäen karkelokentäksi
luomisen työlle.
Lieskoina leimusi avaruuden tähti
timantteja, kultia kylväen maille,
raskaina ilmoihin harmajat huurut
hyisistä, himmeistä notkoista nousi,
kaaoksen kylmähän rintahan henki
hehkuvaa tultansa luojista suurin.
Hälveni häivät, kiehuen iti
maa, joka jäisenä lepäsi äsken.
Kuohuen aukeni vehreä helma
kätkien hehkuunsa hersyvät voimat,
siittäen sihisevät, pursuvat mahlat,
työntäen taivaille uhkaavat huiput.
Poltteesta kohtunsa kuumimman vaivan
synnytti viimeksi syvimmän synnyn,
huippuja kulkevan ihmisen suuren.
Vuodet ne vierivät, kuukaudet kulkee,
ajat ne aikoihin tanssien yhtyy,
ei loppunut työ.
Väristen vuottavi päivät ja yöt
luomisen levotonta, suurinta juhlaa
maailma, vahvuuden välkkyvät vyöt,
luonto, mi voimaansa vellovaa tuhlaa.
Milloinka salamoista synkehin lyö,
kirkastava, säihkyvä, uudesti-luova,
milloinka työhönsä ankaraan ryhtyy
mestarin suurimman raivoisa palja,
milloinka miljonat kuiluihin syöksyy
verissä luomisen kiehtova malja?
Vavisten luojaansa vuottavi maa.
Milloinka salama sen leimahtaa?
UUSI JUMALA.
Hän vuorilla viipyy, allansa kansa
pauhaten juhlivi maalia vailla
kuin korvessa Siinain Israel muinen.
Hän vuorilla viipyy, kasvoista kasvoin
katsovi Elämän ankaraa Herraa,
min ikuiset käskyt
piirtävi pintahan kylmän ja karmaan
kalliopaaden.
Hän vuorilla viipyy, allansa joukko
juhlivi huoleton, tanssivi eessä
kuvien kultaisten, kangastuskaarten,
jumalien outoin.
Hän vuorilla viipyy ja vaieten katsoo
tanhua, riemua joukkion joudon.
Hän vuorilla viipyy kuin synkeä pilvi,
min mustassa helmassa tulipuna turman
hehkuvi liesi,
hän huippuja kiertää kuin ukkosen lonka,
min kohdussa tuhansia vasamia välkkyy,
hän vuorilla viipyy, mut syöksyvi kerran
salamoiden vaunuissa laaksoihin, joissa
juhlivi määrättä räyhäävä rahvas.
Hän syöksyvi laaksoihin, vapisevi vuoret,
tärisevi manner ja kiehuvi meri,
min raivoista pintaa
myrskyjen valkeat valjakot lentää.
Hän syöksyvi laaksoihin, pitkäisen nuolena
keskelle karkelon keinuvan entää,
hän saapuvi, kansojen kultaiset kuvat
pirstovi, syöksevi marmori-ylväät
jumalien alttarit maahan, mi ompi
jalkainsa ainainen astinlauta.
Hän saapuvi, antavi maalin, mi säihkyy
purppuraruskona taivaalla, jonka
kaukainen kansi
hehkuvi autuutta maallisen riemun.
Hän saapuvi, valtansa rastivi radan
ihmisten kulkea kunne hän tahtoo,
hän mennehen valtaa, hän tulevan luopi,
hän ohjaa suuret ja pienet virrat,
hän kutoo kohtalon välkkyvät vaipat,
hän, kansojen käskijä, ihmisten herra,
mi synkkänä pilvenä vuorilla viipyy.
TOTUUS.
Te etsitte, tahdotte totuutta te
surumieliset sankarit hurskaat.
Sen alttarille henkenne tuskan te tuotte,
sen uhriksi voimanne parhaat te suotte,
sen kangastuskaaria kultahan luotte,
se elämänne huippu ja elämänne määrä,
se näyttää mi tekonne oikea, mi väärä,
te etsitte, tahdotte totuutta vain
yli kaunihin valheenkin!
Mikä valhetta sitten?
Oma etsintänne,
virvojen välkkyvä, väikkyvä harha!
Mikä puhtainta totta?
Vain elämänne,
vaistojen, tuntojen tuoksuva tarha,
ei totuutta muuta,
ei hyvien, pahojen tietojen puuta!
On elämä ainoa puu, joka kukkii,
se todet ja totuudet helmaansa kätkee,
se tiedä ei oikeasta, tiedä ei väärästä,
se tiedä ei heelmäinsä hyvien määrästä,
se kuohuu vain mahloja, nesteitä pursuu,
se kasvaa, se jakaa, se tuhlaa, se antaa,
ja lehvillänsä suruttomain pesiä kantaa,
sen oksilla ainainen soittelo soi,
elo ainoa totuus on, oi!
Te ette tahdo elämää, vaan etsitte totta!
Mikä totuutenne sitten, te sankarit valjut?
Se elämän on loppu, sen kieltäjä kylmä,
liikkumaton, täyteläinen, kalpea, jäinen
kuoleman varjo.
Mitä etsitte vielä?
Rajojen ulkona kalvas on maa,
hiljainen, kelmeä, kiihkoton, hyinen,
totuuden kehto,
äänetön, rauhaisa, lepäävä lehto,
missä ei halujen kiehuvaa maljaa,
missä ei säveliä, tanssia, naljaa,
miksi vielä viivytte, totuus on siellä,
johon te tahdotte, jota te etsitte,
lemmitte yli
elämän kauniiden valheitten?
LAKI.
Kun elon kahlehtia tahdoitte,
niin lain te loitte,
vain lapsi, viattomuus, ei nouda sitä.
Nyt viattomiksi tulkaa uudelleen –
jos enää voitte.