Olkohon lempemme niinkuin lähde
laella tunturin korkean, jylhän,
raikas ja selkee,
kalvolla auringon kirkkahin kulta,
pohjalla vellovan elämän suoni,
mi väkevänä, kiihkeänä tykkii.
NAINEN.
On nainen Suuri-mahdollisuus yhä:
hän synnyttää voi lailla syksy-yön
kirkkaimman tähden, taikka marraspilven,
mi tuhoo ihanimpain tulten työn.
SYKSY.
Syksy saapuu.
Myrskyn jylhät kellot kaikuu,
kuolinkellot,
kylmät, jäiset kellot,
joilla sääliä ei, armahdusta,
jotka katoa ja kalmaa laulaa.
Syksy, syksy saapuu,
soivat tuonen suuret, kaameet kellot.
Syksy saapuu.
Heelmät kypsyy, putoo puista
kesän riemuinneista, heilineistä,
konsa elo kuohui, kiehui,
täytti nesteillänsä syämet, juuret,
heelmiin kypsytti ja heitti
kylmän, kolkon syksyn hyiseen helmaan.
Saapuu syksy, surmaa, jäätää –
Heelmät jäävät.
Syksy saapuu.
Puhkee viime hehkuun luonto,
viini huumaava sen suonet täyttää,
leimaa elon purppuraisen kiihkon
kalvenneihin kasvoihin ja soittaa
kalman virttä kelloin kumajavin.
Syksy saapuu.
Terve aika,
kylmä, ankara ja säälimätön,
terve kuolon viime huumauksen aika!
Lietso veriin hengen hurjin hehku,
suihki suoniin kiihkon kuumin viini,
heelmät kypsytä ja sitten surmaa,
lyhyiksi elon hetket leikkaa,
jolloin mennyttä ei aikaa miettimähän,
hetki oleva vain kirkkain, korkein,
johda suuriin, sanattomiin töihin,
töihin vaivan ylpeän ja vaikeen,
syksy, syksy,
tuskan, hehkun, tuonen tuima aika,
konsa hornan julmat kellot kaikuu.
FRIEDRICH NIETZSCHEN RUNOJA
ECCE HOMO.
Sukuni ma tiedän juuren!
Lailla leimuliekin suuren
hehkun, tuhoon itseni.
Mihin tartun, syttyy valo,
minkä jätän, hiiltyy palo:
liekki olen varmasti!
YSTÄVYYDELLE.
Terve, ystävyys!
Ens’ aamurusko
mun toiveheni korkeimman!
Oi usein tuntui
kuin loputon ois tie ja yö,
ja elo inha,
vailla maalia!
Kaks kertaa elää tahdon,
kun silmässäsi voiton
ja huomenhohteen näin,
sa rakkain jumalatar!