ELÄMÄ JA KUOLEMA
Kirj.
AARNI KOUTA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.
SISÄLLYS.
Isä. Lusifer. Elämä ja Kuolema. Talvi. 1. Huvila. 2. Syystähdet. 3. Varisevat lehdet. 4. Ensi lumi. 5. Maisema. 6. Järvi jäätyy. 7. Kimaltavat hanget. 8. Tähti-yö. 9. Sydäntalvi. 10. Kevään kajastus. Auringosta olet sinä tullut, ja auringoksi pitää sinun jälleen tuleman.
ISÄ.
Joka kevät anivarhain he aina saapuivat Kallionkupeelleen, isä, äiti ja pienoinen poika. Heidän Kallionkupeensa kohosi jyrkästi koivikkorantaisen aavan järven helmasta, kasvoi vallan vuoreksi, ja vuoren laella ihan oli heidän korkea kotinsa, jonka punainen katto ja vihreät nurkat paistoivat kauaksi yli valoisien ulappain. Ulappa oli näet etelään, ja siten pääsi aurinko koko kesän esteettömästi nousustaan aina laskuun saakka heille paahtamaan, sillä itään ja vielä länteenkin riitti pelkkiä iloisia ilmoja, joihin nousi lehtipuita vain senverran, että vipajavaa, hilpeätä huminaa kesti kaiken päivää lempeitten tuulien liehtoessa. Mutta pohjaa päin seisoi vankkana vartiona ikihongikko, jonka lävitse viluiset viimat eivät milloinkaan uskaltaneet, niin että kylmimmällä tuulella, jolloin muut nurkuen vetäytyivät suojiinsa, heillä vallitsi melkein kaikkein lämpöisin ja tyvenin sää. Silloin pienoinen leikki aina avopäin ja avojaloin nurmikolla, jonka kirjavan kukkameren kiltti aurinko sai yhä vain valoisampana ja loistavampana siintämään ja läikkymään.
Mutta lumien sulaessa ennenkuin yksikään kukka Kallionkupeella oli ehtinyt vielä iloisen silmänsä avata, kuohuivat ja hyppelivät hilpeät kevätpurot pitkin vuorenrinnettä alas järveen, joka juuri taisteli viimeistä voitollista taistoaan pakenevan talven valtaa vastaan. Ranta-äyräillä kohisi kuin heräävän elämän väkevä laulu ikään; jäät kaikkosivat kauemmaksi ulapoille, uimahuoneen ympärillä keinuivat vallattomat pikku vaahtopäät jo ihan vapaina ja niiden kuohuun yhtyivät alas kalliota kierivät kevään ouruvedet muodostaen lopuksi kuin pienen kihelmöivän kosken ryöpyn. Vallankuin vaistomaisesti pienokainen kuuli näiden äänien kutsun aina rumaan harmaaseen kaupunkiin saakka, vaikka talven valta näytti yhä vielä niin varmalta ja järkähtämättömältä ylt'ympärillä. Mistä johtui tämä vaisto? Kysy muuttolinnuilta, jotka kaukaa auringonmailta kevääksi tänne aina kerkiävät. Eikä poikanen tämän koommin antanut vanhemmilleen enää pahaakaan rauhaa, ennenkuin nämä olivat koonneet kaikki kesää varten tarvittavat tavarat, sulkeneet tiukasti kaupunki-asunnon ovet ja istahtaneet ikävään, ahtaaseen rautatievaunuun, joka hitaasti kuljetti heitä läpi lumisten, surullisten seutujen. Mutta jo seuraavana päivänä pienokainen ilosta huudahdellen rakensi pyöriviä rataslaitoksiaan ja jauhavia myllyjään pauhaaviin puroihin, ja hänen suuret rauhalliset silmänsä kuulsivat tummina ja vakavina kuin petäjikkö, jonka varjossa hänen keväisten leikkiensä paikka oli. Isä mukautui tuossa tuokiossa aina tähän olosuhteiden vaihdokseen, sillä hän viihtyi yleensä kaikkialla, missä hänen työnsä sujui hyvin, ja missäpä se sitten paremmin olisikaan sujunut kuin tuolla kauniilla, väljällä, korkealla Kallionkupeella, missä näihin saakka ei ainoakaan epäsointu ollut vielä sorahtanut.
Mutta toisin oli äitirukan laita. Joka päivä hän sanomalehdestä luki, mitä teattereissa ja oopperoissa milloinkin esitettiin, mitkä maailmankuuluisuudet näin huvikauden lopussakin vielä vierailivat missäkin taidelaitoksessa, ja aivankuin kiusaksi kaikki suurimmat siellä näihin aikoihin nyt vierailivatkin, jolloin hänen pienoisen poikansa hyödyttömät rattaat yötä päivää jauhoivat tyhjää Kallionkupeen vallattomien kevätpurojen niitä pyörittäessä. Ikäänkuin noiden suurien kuuluisuuksien hyörintä ja pyörintä ei loppujen lopuksi olisi ollut aivan yhtä tyhjää, ellei monasti tyhjempääkin kaikessa kiillekultaisessa koreudessaan ja tekemällä tehdyssä valhekuoressaan. Mutta tämä oli nyt kerta kaikkiaan äidin mielioikku, josta hän ei mihinkään päässyt, yhtävähän kuin hän sillä mitään pahaa kenellekään tarkoitti. Ei, päinvastoin. Hyvähän äiti oli, hyvänkin hyvä, mutta hän nyt oli vain tottunut saamaan elämältä kaiken, mitä milloinkin tavoitteli, — niin aulis oli elämä hänelle ollut, — ja sellaisissa oloissa käy aina hiukan hemmoitelluksi, jolloin pienimmätkin näennäiset vastoinkäymiset ärsyttävät liiaksi mieltä, joka ei ennestään ole tottunut kenenkään muun tahtoon taipumaan.