Kaikessa tässä ei näkynyt vielä mitään ulkonaista pahaa ennettä tulevaisista väijyvistä vaaroista, mutta ehkä piili siinä sensijaan sitäkin enemmän sisällisen, ellei nyt juuri vieraantumisen, niin ainakin vastakkaisia polkuja polkemaan pyrkivän tahdon itsetiedoton siemen. Ja itsetiedoton kasvaa niin kovin pian itsestään tietoiseksi, alkaa hiljaa kapinoida, uhkailla, uhitella, uhmata. Leimahtaa ensimmäisen ristiriidan sanoiksi, sulaa sovintoon, leimahtaa ilmiliekkeihin uudelleen, ärtyy, käy hillittömämmäksi, milloin suurentelee, milloin tekee asiat ja suhteet liian ahtaiksi, kunnes vihdoin kiihtyy silmittömäksi vihaksi ja kalvavaksi katkeruudeksi, — niin heikkoja, niin perin raukkoja me ihmisen lapset yhä vieläkin olemme.
Näin kiihtyi äidinkin valittelu kevät keväältä yhä kiihkeämmäksi, kasvoi vähitellen kärsimättömyydeksi, josta katkeroitumiseen ei enää ole kovinkaan pitkä matka. Ja kun katkeroitumisen ilme kerran on kasvoihin koteutunut, niin silloin ei enää todellinen loppu ole liiaksi kaukana. Se ilme se pimentää jumalan kirkkaan auringon, sammuttaa suuret, kultaiset tähdet taivaankannelta, ja sekoittaa ihanina riutuviin iltaruskoihin veren kaamean, sydänyön synkän värin. Silloin ei nauru enää kevyenä, virvoittavana hopeakellona huoneissa helise, eivät hellät, huolehtivat sanat toisen sielun yksinäistä hätää ja avutonta orpoutta lievennä, silloin vain haudanhiljaisuus ja kylmyys autioissa suojissa ja kolkoissa kammioissa henkii.
Miksi äiti sitten ensi kärsimättömyytensä isään kohdisti? Siksi, että eihän hän pienokaiselle mitään saattanut sanoa, tämä kun tuollaisesta mitään ymmärtämättä olisi vain herttaisesti ja avonaisesti hänelle hymyillyt. Ja jollekinhan ihmisen nyt aina sentään täytyy saada mielensä purkaa, ja ellei todellisia, raskaita syitä ole olemassa, niin mielikuvitus, tuo taivaan ihana, mutta vaarallinen lahja, kehittelee ja muovailee pienet syyt suuriksi, kevyet raskaiksi, helpot lamaaviksi, jos vain on aikaa antaa mielikuvilleen vallan, ja aikaahan juuri sydänmaalla kaikista enin on. Ja kun nyt äiti ei ollut tähän saakka tottunut kenenkään muun tahtoon taipumaan, ei hän saattanut käsittää, miksi isä niin auliisti asettui pienokaisen mielijohteiden mukaan juoksemaan, sivuuttaen siten kokonaan hänen tahtonsa. Tietysti isäkin tahtoi päästä pois kaupungista, halasi hiljaisuutta ja rauhaa, ja sitenhän hänen menettelynsä oli pelkkää itsekkäisyyttä, jota olemme oppineet pahana pitämään, vallankin kun emme satu omaa itsekkäisyyttämme huomaamaan, jonka nyt ihminen aina viimeksi huomaakin. Eikä hänen silti paha tarvitse olla, ei suinkaan, kaukana siitä; korkeintaan hän on vain hiukan ajattelematon, ja kukapa meistä ei sitä sitten loppujen lopuksi olisi? Älkäämme asettuko toistemme tuomareiksi, sillä meissä itsessämme ehkä kumminkin on aina enin tuomittavaa. Kukapa sen niin tarkasti tietää!
No niin, kun kivi kerran on joutunut vierimään jyrkännettä alas, niin harvoin se pysähtyy, ennenkuin on ennättänyt alas rotkoon. Näin kävi äidinkin. Hyvään vauhtiin kerran päästyään hän ei voinut syöksyssään enää seisattua, vaan oli hänen luonnon järkähtämättömien lakien mukaan suoritettava se loppuun saakka, tuottipa se sitten onnea tai onnettomuutta. Hänen kärsimättömyytensä alkoi muuttua hiljaiseksi katkeroitumiseksi, mikä ilmeni niiden syytösten muodossa, joita hän rupesi isälle lausumaan. Enin hän valitti sitä, että oli vähitellen, vuosien kuluessa menettänyt kokonaan itsenäisyytensä, joutunut vain toisen tahdon leikkikaluksi, toisen mielivaltaisuuden pelkäksi välikappaleeksi. Tätä mies ei voinut milloinkaan todeksi myöntää, hän päinvastoin väitti vaimolleen todellisen itsenäisyyden antaneensa; hänhän tämän tuhansien muiden joukosta oli itselleen valinnut, omaan pyhään, pieneen piiriinsä eroittanut, hennoimpien, kaukaisimpien untensa korkeaksi tähdeksi tehnyt, häntä kumartanut, palvellut, hänelle tunteittensa suurimman suitsutuksen tuonut. Eikö se riittänyt, eikö se toista todistanut? Tietystikään ei; tietysti mies oli hänet kaikista muista eroittanut, voidakseen siten häntä vain paremmin vallita, tietysti yksinomaan tähän ainoaan piiriin sulkenut, jotta hän ei enää olisi voinut kenenkään muun kanssa ajatuksiaan vaihtaa, eikä siten enää milloinkaan saada silmiään auki tilansa viheliäisyyttä näkemään. Ja tässä mies muka olikin onnistunut. Ei hän, täten heikoksi heikennetty nainen, uskaltanut enää yhtään omaa ajatusta ajatella; toisen voima jo etäältä, tarvitsematta edes sanaakaan sanoa, lannisti hänet maahan, sammutti hänen joka ajatuksensa ja sanansa; mies vallankuin kaukaa vakoili ja vaani hänen sieluaan ja kaikkia sen liikkeitä, ja kaikki tämä herätti tuossa mielessä vain katkeruutta, pakahduttavaa vihaa. Eikä hän kauan sitäpaitsi näitä kiduttavia kahleita enää jaksanut kantaa.
Tottahan tietysti on, että ihminen, liitettyään kohtalonsa jonkun toisen kohtaloon, aina joutuu tavalla tai toisella kohtalotoveristaan riippuvaiseksi. Ypö-yksin hän ei enää voi joka askeltaan itse määrätä, ei olla oma herransa, mutta niinhän on tuon toisenkin laita. Molemmat he tavallaan menettävät itsenäisyytensä, mutta eivät huomaa sitä niin kauan kuin kulkevat samojen tähtien alla; vasta sitten, kun heidän poloiset tiensä rupeavat eri tahoille polveilemaan, heidän silmänsä aukenevat ja he huomaavat olevansa vankeja. Tai vieläkin onnettomammin, toinen vain luulee kahleita kantavansa ja katsoo tuohon toiseen rukkaan kuin pyöveliinsä.
Näin yritti isä sävyisästi ajatuksiaan asiasta selvitellä. Kertoi hänkin vaimonsa vuoksi suuresti yksinäityneensä, monta kelpo toveriaan jättäneensä, äiti kun vuosikausia sitten oli ollut miltei mustasukkainen miehensä ystävistäkin, mutta ei isä silti osaansa valittaa huolinut, olihan hän saanut kodin sen sijaan, ja oli se näihin saakka monin kerroin korvannut kaiken muun menetetyn. Ja oikeastaanhan äiti siis itse kauan sitten oli heidän kohtalonsa purren näille ulapoille ohjannut, monessa suhteessa oli myöhäistä enää takaisin kääntyä, ja jos kääntyikin, niin saattoi haaksirikosta olla melkein varma. Mutta mieluummin sanoi äiti ennen vaikka senkin kärsivänsä, kuin näitä yksinäisiä aavoja aina ajelehtivansa; hän tahtoi vaihtelevia vesiä, uusia rantoja, ja uusia ulapoita, täällä yhä vain näki samat aallot ja saman iankaikkisen taivaankannen rajatonten, rannatonten vetten yllä kaareutuvan.
Eivätkö he jo olleet eroon kypsiä? Eivät vielä, sillä ero on vaikeampaa ja raskaampaa kuin ehkä luullaankaan, se voi olla kuolemaakin raskaampi, sen leikkauksen tuskat ovat hirvittävämmät kuin leikkausveitsen viillokset arassa, vavahtelevassa, avoimessa lihassa, ja senvuoksi poloiset ihmiset koettavat siirtää sitä tuonnemmaksi, aina vain tuonnemmaksi. Niin tapahtui nytkin. Nuo kaksi ihmistä vieraantuivat kyllä toisilleen jonkun verran, alkoivat laiminlyödä kotiaan, etsivät kukin oman seurapiirinsä, isä varsinkin, joka saattoi viipyä vuorokausiakin poissa, mutta aika ajoin he kuitenkin taas rupesivat toisiaan etsimään. Mutta tällaisen elämän onttous hivutti sittenkin heidän hermostoaan, kulutti sitä, rappeutti sen, ja mitä rakkauselämästä vielä oli jäljellä, kävi sekin kiihkeäksi, saitaloiseksi toinen toisensa kiusaamiseksi ja kiduttamiseksi. Lopuksi oli vaikea sanoa, kumpi heistä oli syyllisempi, ehkä kummatkin, ehkä ei kumpikaan.
Mutta miehen rakkaus ei ollut sittenkään sammunut, yhtä vähän kuin se koskaan voi sammuakaan, jos se kerrankin on ollut suuri, rakastavaa itseään suurempi, suurempi kaikkea muuta jumalan kirkkaan auringon alla. Ja senvuoksi isä eräänä päivänä, kun äiti viimeinkin tuli ilmoittamaan, että hän nyt lopultakin aikoi iäksi lähteä, kuunteli häntä kuin olisi omaa kuolemansanomaansa kuunnellut.
— Mitä nyt olen tehnyt? hän kysyi koneellisesti.
— Et tietysti nyt entistä enempää, mutta täytyyhän lopun kerran kuitenkin tulla, ja parempi tietysti ennen kuin toinen tai toinen todellakin ennättää jotakin entisen lisäksi tehdä.