Sillä hyvän valta on aina suurempi kuin pahan, ja hyvänä, alati hyvänä, vaikkakin sanomattomasti, äänettömästi kärsien, sinä lopultakin olet voittava, olet elämän säteilevän, päivänpaisteisen kruunun saava, ja hiljainen, hyvä hymy huulillasi nukut myrskyistä herätäksesi äänettömässä, valkeassa maailmassa, missä kyynelet pyyhitään pois, missä tuskia ei ole, ja missä elämä korkeampana, korkeammalle kehittyneenä kukkii kuin täällä.
Auringon lapsi, älä paaduta sydäntäsi, siliä korskana ei kohti korkeutta kuljeta, ei vihan ja pimeyden lapsena ylhäisille, päivänpaisteisille rinteille kohota. Ei, vaan käydään aina vain alemma pimeyttä kohti, missä paha asuu, missä pahaa kaikille tahdotaan, ja jokaiselle tehdään, kenelle vain tehdä voidaan.
Auringon lapsi, sinun tiesi ei kulje alas, ei alas alhaisuuteen ja ilkeyteen; sinun tiesi nousee, yhä vain nousee, kunnes osaltasi olet sen täydellisyyden saavuttanut, mikä saavutettavissasi on. Ja niin kuljet auringon, pyhän Jumalan polkuja keskellä pimeyden ja kuoleman yötä, josta aina yhä uudet auringot, elämän uudet, pyhät hiljaiset puistot kautta kylmän ja kolkon tyhjyyden silmääsi kangastavat.
Sillä kaikki ovat yhtä, kaiken kautta kulkee sama pyhä, iäinen voima, minkä meidän himmeät silmämme, rajoitettu ajatuksemme vain aavistavat. Mutta se silmä, jonka usko on kirkastanut, ja se ajatus, jolle nöyrä, omien pienten, vähäpätöisten rajojensa tunteminen on voimia antanut, se näkee, tuntee kaiken.
Näkee kuoleman keskellä elämän, joka pyrkii kasvamaan, ja joka hetki tekeekin sen, näkee ainaiset auringot maailmoineen, jotka juuri ovat tämän pyhän, aina kasvavan elämän asunnoita, koteja lapsien, jotka auringosta ovat tulleet, ja joiden aina ja iankaikkisesti pitää auringoksi, elämän hehkuvaksi, kasvavaksi ja iäti kehittyväksi polttopisteeksi jälleen tuleman.