Sillä suurta, iäistä, pyhää on nöyränä lähestyttävä, — tuhon ja kadotuksen lapsi olet, jos korskana ja uhmaten kuolemattomia valtoja liki käyt.
Sillä ne kostavat, eivät kyllä kosta siten kuin meidän aivomme ovat oppineet ajattelemaan, mutta ne kostavat sokaisemalla meidät, niiden ikuista, pyhää paistetta meidän pienet, ajalliset silmämme eivät kestä, ne pimenevät, meidän ajatuksemme sekoovat, hullautuvat, ja elämään mahdottomina, tylyinä, kelvottomina me kuljemme omiin tyhjiin toimiimme.
Mitä me olemme, jos olemme irti elämästä, Jumalasta? Me olemme kuin tuuli, joka tyhjään puhaltaa, kuin lehti, joka autioon avaruuteen lennähtää.
Irti ovat meidän kaikki juuremme, emmekä enää elävinä, vaan jo elossa kuolleina, elävältä kuolleina kuljemme omia, elämälle vieraita ratojamme.
Elämän iäinen tarkoitus on elämä, Jumala: iäinen hyvyys, iäinen kasvaminen, aina kehittyminen yhä korkeampaan ja parempaan, joka elämän tarkoitusta palvelee, elämän, elävän Jumalan suurta suunnitelmaa toteuttaa, vie ylöspäin, kohottaa meitä.
Näin me olemme auringosta tulleita, auringon hiljaisina, nöyrinä lapsina on meidän elettävä, ja aurinkoon on meidän aina aikamme täällä vaellettuamme jälleen palattava.
Sillä auringot syttyvät, auringot sammuvat, ja sammuttuaan jälleen uuteen aurinkoon, uuteen elämään, Jumalaan yhtyvät, jota lakia ilman ei elämää olisi, ei syttyisi mikään, ei kukkisi, kasvaisi ja kehittyisi, ei hedelmää kukintansa jälkeen koskaan kantaisi.
Niin paistaa aurinko väärille kuin vanhurskaillekin, mutta iäinen ilo on vanhurskaan sen suurissa, suloisissa säteissä jäykkiä jäseniään paahdattaa.
Hyvyyttä, lempeyttä, viisautta auringon säteet vanhurskaan olemukseen ohjaavat, mutta väärä sen säteitten iäistä kultaa sadattelee.
Mutta iäisempää on siunata kuin sadatella, sillä siunaus tuo aina siunausta myötänsä. Ja vaikka sinä olisit kyynelin kylvänyt, vaikka väärät sinua syyttä olisivat soimanneet ja sadatelleet, niin kulje rataasi aina sittenkin kuin aurinko, siten lopulta raskaimmat ja synkimmät pilvet tieltäsi sentäänkin hajoavat.