Lusifer, valontuoja ja koin korkea tähti, miksi ihmiset Sinua paholaiseksi sanovat? Aamulla aina, vähän ennen sarastusta, kun kaikki muut tähdet ovat jo valkenevien avaruuksien äärettömiin aaltoihin rauenneet, sinä vielä luot puoleemme ylimaailmallisen silmäsi puhtaat, valkoiset, surumieliset säteet, jotka paistavat kuin aateluuden merkki karuissa taistoissa ja kärsimyksissä kirkastuneiden ihmisten otsalla. Sinäkö olisit tuo tuhman ylpeytensä vuoksi taivaista alas syösty enkeli, joka kerran itsekin kahlehdittuna tulisit onnetonta ihmissukua loimottavissa lieskoissa kiduttamaan? Mahdotonta. Toisen tarun tahtoisin Sinusta kertoa; sinun säteittesi koskemattoman pyhä siinto itse on sen kerran minulle kuiskannut.
Aikojen aamuhämärissä, jolloin nyt kullan-keltaisena kuumottava aurinkomme vielä heitti huikaisevan valkoiset, hehkuvat säteensä jääkylmiin avaruuksiin.
jolloin sen kiertävien lasten kipinöivä lauma juuri oli sen säkenöivästä äidinsylistä irtautunut, ja alottanut iäisten ratainsa palavan piirikarkelon alkulähteensä ympäri,
jolloin luomisen ensimmäinen raivomyrsky ei ollut ehtinyt tyvenenä seijastelevaksi sydänpäiväksi seestyä,
silloin asuit Sinä vielä ikuisen Isän etäisissä taivaissa, joiden esikartanoita myriaadit aurinkosaatot ovat, ja joiden kaukaisimpina kurkihirsinä sinervät tähtisumut siintävät.
Halki suunnattoman pimeyden syöksyvät jättiläismaailmat Ikihengen valta-istuinta valaisivat, iäisyyden äärestä ääreen seppelenä kiertävä Linnunrata hänen kiireellään sädekehänä siinti, ja rajattomat avaruudet lukemattomine aurinkoineen ja määrättömine maailmoineen hänen kunniansa korkeata laulua lauloivat.
Ja enkeleiden laumat hänen töittensä ikuisen viisauden edessä kasvonsa maahan kumarsivat.
Mutta hengelleen voimaa noutaakseen he yhä käänsivät katseensa niiden salamoivien, suunnattomien pallojen puoleen, jotka myrskyn lailla jylisten lensivät ratojaan avaruuksien kylmässä, äänettömässä yössä.
Silloin silmäsi sattuivat kerran tuohon pieneen, juuri syttyneeseen valkeaan aurinkoon, joka karkeloivien lastensa ympäröimänä kiiti kuin ilosta säihkyen kohti tuntemattomia maaleja kaikkeuden himmeässä helmassa — niin nuori, niin luomisen riemusta juopunut se vielä oli.
Mutta elämän ihana kukka ei ollut vielä millään noista pienoisista palloista kastekimaltavaa, suurta umpuaan avannut.