Hehkuvina kuin tulenlieskat ne kaikki yhä parveilivat emonsa ympärillä paitsi yksi, jota ei erottanut auringosta kuin kaksi vielä sitäkin pienempää palloa. Tuo pienoinen maailma, jonka retkeä yksi ainoa lapsonen alati uskollisesti seurasi, oli ennättänyt avaruuksien jäätävässä pakkasessa jo kovaksi, kiinteäksi tähdeksi jähmettyä.
Lempeänä, safiirin sinisenä se yksin loisti noiden muiden väkevien liekkien lomassa, se näet eli vain auringolta lainaamallaan valolla, jota sen tiheä, suojaava ilmakehä ympäri avaruutta heijasteli. Ilman tuota äidiltään saamaansa lainaa se olisi ihan mustana ja kolkkona kulkenut kylmässä yössä, ja ollut siten suorastaan tuon muutoin niin loistavan ja ylvään perhekunnan häpeäpilkkuna.
Säälien Sinä tuota pientä, poloista palloa katselit, joka niin karuna ja köyhänä oli tuomittu sisarustensa loisteliaassa laumassa kulkemaan, mutta hetken kuluttua lähestyit Sinä Isän istuinta, polvistuit hänen eteensä ja lausuit:
— Ikuinen, Sinä tiedät tuon pienen, vastasyttyneen valkean auringon jäähmettyneen, kiertävän tähti-lapsen. Sallitko, että palvelijasi sinne lentää, vieden mukanaan iäisen rakkauden elämää synnyttävän siunauksen sen karulle kamaralle?
— Nouse, Lusifer, sillä se on nimesi tästä lähin oleva, ja vie rakkauden iäinen valo tuolle pienelle tähdelle, jotta se kirkkaimmaksi helmeksi säteilevien sisartensa seassa kävisi.
Ja tuon ikuisen aurinkojen Auringon huikaisevana säteenä Lusifer syöksyi halki äärettömien avaruuksien kantaen elämän iäistä siementä tuolle pienelle tomuhiukkaselle tuhansien muiden tähtien joukossa, josta oli kirkkain helmi sisarustensa siintävään sarjaan tuleva.
Ja katso, kun tuo säihkyvä säde oli maanpinnan saavuttanut, kuohahtivat meret pohjiaan myöten sijoillaan, niin että niiden pärske pilviä tavoitteli, ja kuohuen ne vetäytyivät edelleen ja tekivät tilaa mantereelle, joka milloin viljavana laaksona, milloin karuina vuorina ja tunturiseutuina merien muinaisille paikoille leveni.
Ja aukenevaan, aavistelevaan maahan Lusifer, valontuoja, elämän siemenet siroitti, kylvi niitä kaikkialle, pauhaaviin meriin, tuimien tunturien laelle ja mustaan, odottavaan multaan, ja pian tuhatvivahteinen, tykyttävä elämä täytti joka pienimmän sopukan ja salatuimmankin kätkön maanpinnalla, ylhäällä ilmoissa ja vielä matalalla maankin alla ja merien mitattomissa syvyyksissä.
Ilo ilmoissa helisi, sulotuoksuvien kukkien meret alhaalla aaltoilivat, eläimet, suuret ja pienet, kisailivat metsissä, vuorilla ja vesillä, ja valkean, hellän aurinko-emon hymy säteili virvoittaen ja eloa antaen kaikkialla kuin Ikihengen rakkauden rajaton siunaus halki hyisien, autioiden avaruuksien.
Mutta monasti tylyt, kovat vallat hävittivät lyhyessä hetkessä Lusiferin työn. Milloin valtavat jäävuoret vyöryivät hyisiltä sijoiltaan haudaten alleen kukoistavimmat kentät, milloin taas maa avautui ja syöksi hehkuvista syvyyksistään hirvittävät tulivirrat, jotka polttivat kaiken ympäristön tyystin karrelle, niin ettei silmänkantamiin näkynyt vihantaa kortta eikä virvoittavaa yrttiä.