Mutta Lusiferin ikuinen voima oli rakkaus, joka ei milloinkaan masennu, ei koskaan kukistu, vaan vaivoista ja kärsimyksistä kirkastettuna käy väsymättä uudelleen työhön, kunnes on sen voitollisesti loppuun suorittanut.
Ja vihdoin oli leppymättömän luonnon tyly valta murrettu, ja maa kypsynyt ihmisen, valtiaansa ja vaalijansa synnyttämään, ja hänelle Lusifer siunaten luovutti tämän elämää kuohuvan kirkkaan tähden, joka sinisenä jalokivenä säihkyen kantoi elämää keskellä kuoleman autiota, kylmää yötä.
Tämä on taru taivaallisesta rakkaudesta, elämää ja valoa tuovasta enkelistä, jota ihmiset paholaiseksi sanovat.
Ja kun aamuisin aina, vähän ennen sarastusta, näen tuon ylimaailmallisen siiman puhtaat, valkoiset, surumieliset säteet halki äärettömien avaruuksien tänne saakka hohtavan, niin mietin mielessäni, että hän, valontuoja, maan kukoistavana meille annettuaan, siirtyi naapuritähdellemme, joka kait senvuoksi vielä tänäkin päivänä ikirakkauden jumalaista nimeä kantaa.
Sekin tähti näet oli ehtinyt jo vuosmyriaadien kuluessa kovaksi ja kiinteäksi palloksi jäähmettyä, ja sen karulle pinnalle Lusifer nyt elämän ihanaa siementä siroittaa, jotta sekin kerran rikkaana, kirkkaana helmenä kaksoissisarensa rinnalla voisi läpi tyhjien, autioiden avaruuksien tanssia, ja elämän liekkiä yhä jatkuvasti vaalia, Sittenkun meidän tähtemme kerran aikansa loppuun elettyään kuoleman jäisiin, kylmiin kääriliinoihin kietoutuu.
Mutta sieltä kaukaa Lusifer, valontuoja ja koin korkea tähti, vielä aamuin, illoin kohti entisiä olinsijojaan puhtaan, valkoisen, surumielisen silmänsä siunaten kääntää.
ELÄMÄ JA KUOLEMA
Tummanvihreällä varjostimella peitetty lamppu paloi himmeästi sairasvuoteen vieressä olevalla yöpöydällä, jolle sitäpaitsi tietysti oli ladottu asiaankuuluvat lääkepullot, kuumemittari sekä sydämentoimintaa ja ruumiinlämpöä osoittava taulukko. Ja mitäpä muuta kuolemaa vartoavan pöydällä olisikaan ollut? Ei hänen aistinsa kukkien sulotuoksua tajua, silmät eivät kuvia eivätkä kirjaimia eroita, eivätkä aivot jaksa enää toisten ajatuksia ja sanoja seurata. Taulukolle piirretty, kovin korkealle nouseva ja matalalle jälleen laskeva aaltoviiva muistutti milloin herkkää, värähtelevää hermosäiettä, milloin taas kuin hentoa, haurasta kortta, niin haurasta, että hukkuvastakaan ei enää tuntunut maksavan vaivaa siihen tarttua; ei se kumminkaan olisi kestänyt, ja hukuttavahan hänen nyt kait joka tapauksessa loppujen lopuksi sittenkin oli. Ja luultavasti oli koko taulukkokin sitäpaitsi hänen mielestään jo kohtalaisen kotvan sitten häipynyt. Toiset kädet tuota kohtalokasta viivaa olivat koko ajan kuljettaneet, sairaasta toisinaan tuntui kuin olisi näkymätön sormi siinä hänen elonlangallaan leikitellyt; ja niinpä kait tuon asian laita useimmiten lieneekin. Niin perin vähän me ainakin itse olemme siinä mieskohtaisesti määräämässä. Jumala, kohtalo, sallimus, sattuma — kaikki sanoja, mielikuvia, jotka jotakin suurta Tuntematonta, tai ainakin suurimmaksi osaksi tuntematonta tarkoittavat. Sillä ei ole vielä olemassakaan sitä alaa, minkä ihminen perinjuurin tuntisi, minkä syvyydet hän olisi pohjia myöten sukeltanut, ja jonka hämärimmätkin uumenet hän olisi päivänvaloon tuonut. Ihmiskunnalta on kaikki vielä kesken, ja senvuoksi suuri Tuntematon meihin kaikkialta tuijottaakin. — —
Ikkunaverhot olivat vedetyt syrjään, sillä ulkona oli jo pilkkopimeä. Syyskesän muutamat suuret, palavat tähdet tuikkivat vain hiljaa sisään, eivätkä ne suinkaan sairaalta rauhaa riistäneet, jos hän niitäkään nyt edes jaksoi enää huomata. Iltapuolella tuskat ja kuume olivat kohoamistaan kohonneet. Tuon seitsen-, kahdeksantoistavuotiaan nuorukaisen ruumis oli kouristuksessa ihan väännellyt vuoteella, sillä siksi nuoret, turmeltumattomat voimat taistelevat vielä vallan epätoivon vimmalla viluista vierasta vastaan. Kumpikaan ei tahdo otettaan ollenkaan hellittää, ei elämä eikä kuolema, jotka tässä tapauksessa ovat useimmiten kiduttavan tasaväkiset, ja on niiden kamppailu senvuoksi kahta kauheampi, sitä kauheampi vain, mitä pienempi taistelevien voimien ero on. Lääkäri oli sanonut, että tauti alkoi lähestyä nyt käännekohtaansa, tänä yönä lankesi elon ja kuolon arpa, kuolon hän arveli äänettömästi päätään puistaen, sillä siksi heikentyneet sairaan voimat olivat, mutta ääneen hän kyllä tahtoi jotakin toivoa antaa, mikä hänen velvollisuuteensa nyt kuuluikin. Sitten hän poistui jättäen potilaan tottuneen hoitajan varaan. Tuskat vain lisääntyivät ja kävivät yhä väkivaltaisemmiksi. Aistit herkistyivät kummallisesti, milloin ärtyivät, milloin viihtyivät ihmeelliseen lepoon, suurentivat ja pienentivät ulkonaisia ilmiöitä, sekoittivat ne sisäisiksi, toisin vuoroin taas heijastivat sisäiset ulkonaisiksi, milloin heikensivät, milloin taas monistivat joka äänen, pienimmän äännähdyksenkin moninkertaiseksi. Aivot alkoivat kutoa omia kuviaan, kangastelivat näkyjä ihmisolemuksen ja -kohtaloiden kuiluista, kunnes kaikki oli vihdoin sotkeutunut yhdeksi ainoaksi sekavaksi vyyhdeksi, josta ei voinut alkua eikä loppua, oleellista eikä epä-oleellista toisistaan eroittaa.
* * * * *