Pimeä puutarha. Korkealla ja kaukana välkähtelee vain joku yksinäinen tähti, jonka kipenöivässä, kylmässä kiillossa on jo lähenevän hallan ensimmäinen, aavisteleva tuntu. Pakkanen, joka panee kaikki, hyytää maat, jäätää järvet, autioittaa ihmisrinnan, joka äsken vielä niin iloisena ja elämänhaluisena laajeni tulevien ja menevien mieli-alojen kuin riemuisina poljentoina siinä vaihdellessa ja tulvehtiessa.

Näin hän miettii, tai ei oikeastaan mieti, tuntee vain, väijyessään siinä piiloon kyyristyneenä puutarhansa kaukaisimman lehtimajan tiheitten, raskaitten oksien ja runkojen seassa. Ihan sattumalta hän oli nähnyt vaimonsa ja parhaan ystävänsä tänne askeleensa suuntaavan. Merkillinen vaisto oli siinä silmänräpäyksessä ajanut hänet myös liikkeelle, ja oikotietä käyden oli hän ehättänyt ainakin jo ennen heitä tänne, ja tässä hän nyt päätti varrota, tapahtuipa sitten mitä tahansa.

Pettivätkö nuo kaksi häntä? Moinen ajatus ei ollut kertaakaan tähän saakka vielä hänen mieleensä juohtunut. Tähän tuokioon asti hän olisi pitänyt sitä ihan mahdottomana, muodottomana, mielipuolisena, hourupäisenä, mutta nyt kulki epäily ja mustasukkaisuus sähisten oudon tulisen syöstävän lailla kaikesta huolimatta hänen suonissaan. Hänen täytyi saada asiasta selko. Jos he olivat viattomia, josta hän yhä vieläkin toivoi olevansa ihan varma, niin oli kaiken epäilyn varjokin täten kerta kaikkiaan ja ikipäiviksi poistettava. Mutta jos he olivat syyllisiä, niin oli se mustin rikos, kuulumattomin häväistys ja herjaus, jota mikään mahti maailmassa ei voinut enää puhtaaksi pestä.

Puhumattakaan vaimostaan, joka itse oli häneltä niin suunnattomasti vaatinut, ja jonka vaatimukset aina olivat moninkertaisesti tulleet täytetyiksi, oli hän sitäpaitsi vielä ystävänsäkin suurin hyväntekijä. Perikadon partaalla, niin tuo mies oli ainakin silloin väittänyt, oli hän ystävänsä luo saapunut, pyytänyt apua, ja saanutkin sitä niin runsaasti, että moista ei voinut enää pelkäksi pieneksi ystävälliseksi uhraukseksi sanoa. Sillä siihen määrin hän luontaisesta järkevyydestään huolimatta oli aikojen kuluessa kietoutunut toisen asioihin, että oli tämän vuoksi sitoumuksissa koko omaisuutensa arvosta, mikä ei nyt niin aivan pieni ollutkaan. Runsaasti, vieläpä upeastikin hän perheineen eli tuon omaisuuden nykyään tuottamilla tuloilla. Isän ja äidin pienoiset perinnöt olivat kaiken alkuna ja pohjana, mutta oli hän sitä ahkeralla työllä ja säästeliäällä elämällä vuosien kuluessa aina kartuttamistaan kartuttanut, kunnes nyt vielä verrattain nuorena miehenä saattoi vetäytyä yksityiselämän rauhaan omia harrastuksiaan harrastamaan, joita hänellä olikin sangen paljon, niin ettei hän nytkään toimettomana ja laiskana suinkaan päiviään viettänyt, kuten niin moni muu hänen asemassaan olisi saattanut tehdä. Koko hänen elämänsä oli ollut alusta alkaen oikeata ja rehellistä peliä, joten hänen ei tarvinnut mielestään mitään pahojen töitten oikeutettua ja ansaittua rangaistusta odotella ja pelätä. Jos elämässä todellakin ne lait vallitsivat, joita joka ihminen täällä ihanteenaan saarnasi, niin olisi hänen loppunsa päinvastoin pitänyt olla sangenkin valoisa.

Mutta ehkäpä hän ei elämää tuntenutkaan, tai tietysti tunsi, mutta tunsi vain toisen puolen, jota vastoin hänellä ei ollut ollut aikaa eikä ehkä aina niin haluakaan tuohon toiseen puoleen tutustua, joka epäilemättä oli ikävämpi puoli, koskapa tämä toinen puoli oli niin hyvä ja valoisa ja hauska, ja ehkäpä hän ei ihmisissäkään tuntenut muuta kuin vain tuon toisen puolen, hyvän, ystävällisen, hauskan, ehkenpä — imartelevan, tuo ajatus tunkeutui kuin pistävänä okaana hänen sydämeensä. Hänhän oli niin sanottu rikas mies, jolle ehkä ei aina oltu yhtä rehellisiä ja vilpittömän epä-ystävällisiä ja karuja kuin köyhille ja vähävaraisemmille, yleensä sellaisille, joilta ei mitään hyötyä eikä mahdollisia tai kuviteltuja etuja voitu odottaa. Osaksi hänen oma tyyni, alati tasapainossa oleva luonteensakin myös saattoi etäännyttää häntä tällaisten kokemusten piiristä, jopa mahdollisuudestakin joutua noin vain äkkipäätä kosketukseen niiden kanssa.

Salaman nopeudella kaikki nämä ajatukset ja tunnot risteilivät hänen mielessään, kunnes vihdoin aivan läheltä kuului askelten narina hiekkakäytävällä. Niiden ääni oli ihan salvata hänen hengityksensä.

Sieltä he saapuivat, istuivat nyt jo tuossa, nainen turvallisesti nojaten miehen rintaa vasten, ja kumpikin lemmen valoja vannoen.

— Mitä luulet hänen sanovan, kun tämän hänelle ilmoitamme? puhkesi nainen vihdoin puhumaan.

— Onhan hän nyky-aikainen ihminen, ja silloin hänen pitäisi toisiakin modernin hengen läpitunkemia yksilöitä ymmärtää. Ja menköön sitäpaitsi itseensä, on hänkin sinua puolestaan siksi paljon pettänyt, lohdutteli mies.

Tuo pensaikkoon piiloutunut oli hyökätä esille. Kaiken rajattoman petoksen lisäksi koetettiin häneltä siis vielä valheellisesti riistää kunniakin, sittenkun nähtävästi oli jo vaimo, lapsi, hänen ainoa poikansa ja kaupan päälle vielä omaisuuskin varmasti riistetty.