— Minun rahoillani! kivahti nainen.
Nyt piiloutunut ei voinut enää hallita itseään, vaan astui suoraan noiden kahden pettäjän eteen.
— Minun kait nuo rahat sentään loppujen lopuksi ovat, jotka minulta on varastettu, katalasti ryövätty, kuten kaikki muukin. Olen kuullut joka sanan siitä hetkestä asti, kun tänne tulitte, hän huusi hirvittävän vihan vallassa.
— Mitä, huudahti vaimo, voinko uskoa silmiäni, oletko unohtanut itsesi siihen määrin, että alennut vaimoasi vakoilemaan.
— Kaikkea voi odottaa mieheltä, joka syyttää ystäväänsä varkaudesta, puuttui tuleva kansan korkein kasvattaja puheeseen. Ei voi mikään varkaus tässä tulla kysymykseenkään, kaikki on tapahtunut ja tulee tapahtumaan rehellisesti ja laillisessa järjestyksessä. Kiitä onneasi, että ei satu olemaan kahta todistajaa läsnä, sillä silloin saisit haasteen kunnianloukkauksesta.
— Kiitä onneasi sinäkin, ettei todellakaan ole todistajia ollut kuulemassa, millä keinoin sinä olet rahoja säästänyt.
— Niin kiitänkin, ja nyt kait ovat välimme selvät. Pitempiin puheisiin en ainakaan minä puolestani antaudu.
— Ei ole minullakaan tähän mitään lisättävää. Toivoisin kuitenkin, että osoittautuisit siksi ritarilliseksi, että et erottuamme yrittäisi entisen vaimosi mainetta turmella halpamaisilla puheilla tai muilla alhaisen ja epämiehekkään koston aikeilla.
* * * * *
Masentuneena, pää kumarassa hän kulki asumatonta, autiota korpea. Ei hänellä ollut kotia, ei vaimoa, ei lasta, ei ystäviä, jos niitä nyt kellään muullakaan oli, sillä ihmiset olivat kerta kaikkiaan vain pelkkiä villipetoja, jotka toisiaan vaanivat, väijyivät ja raatelivat, puhuen suuria sanoja ihanteista ja ihmisyyden ylhäisestä voittokulusta. Tyhjiä sanoja, pikemminkin vain pettäviä naamioita, joiden alle raain petomaisuus peitettiin, peitettiin tuhansien valhekuorten verhoon, joiden nimiä oli nyky-aikaisuus, ennakkoluulottomuus, rohkeus, vapaamielisyys, miehuus. Ja jos sattumalta joku yksinäinen, rehellinen sielu erehtyi vielä noita ilvesanoja ja tuota narrinpeliä totena pitämään, elämäänsä niiden mukaan tosissaan ojentamaan, niin hänelle naurettiin, häntä pidettiin pilkkana ja perikatoon tuomittuna. Ja perikatoon hän aina totisesti kävikin. — Hänen entinen ystävänsä, pettäjänsä oli kyllä saanut palkkansa, sillä vaimo oli heti rahat omiin nimiinsä saatuaan liittynyt johonkin kolmanteen mieheen, mutta mitä se häntä enää liikutti. Häntä vain hävetti niin suunnattomasti olla ihminen, hän inhosi sydämensä syvimmästä jokaista vastaantulijaa, jos se vain hiukankin edes ihmistä muistutti, ja senvuoksi hän oli korpeen paennutkin, jotta olisi saanut olla rauhassa, rauhassa ihmisiltä, rauhassa ajatuksilta, joita elämä väkisinkin aina synnytti, rauhassa kaikelta ja kaikesta.