Näin hän oli kauan harhaillut, välittämättä vähääkään siitä, että pensaikkojen pistävät piikit hänen ruumistaan repivät, ja teiden terävät kivet viilsivät hänen paljaat jalkansa verille. Se pikemminkin vain tyynnytti hänen kiihtynyttä, aina levotonta mieltään. Ei hän mitään enää odottanut, ei toivonut eikä tahtonut. Ei hän edes sitäkään tiennyt, miten kauaksi oli jo ihmisten ilmoilta etääntynyt, hän ei ollut päiviä eikä hetkiä laskenut, ja näin alkoi muisti ja tietoisuus häneltä hiljalleen hävitä, ja mikäli ne hävisivät, sikäli hänen oli parempi olla. Hän ei seurannut enää ajan kulkua, ja niinpä kait oli iankaikkisuus hänelle jo auennut, sillä iäisyyttähän ei ajalla eikä ajanmäärillä mitata. Ja milläpä hän sitäpaitsi aikaakaan olisi mitannut, sillä nyt hän vasta huomasi, että oli jo kauan siitä kuin hän oli auringon viimeksi nähnyt. Hän kulki vain kuin alituista auringonlaskua kohti, mutta milloinkaan ei oikein pimennyt eikä myöskään voimakkaasti valjennut, kaikki ympärillä oli kuin omituista, outoa valohämyä, mikä ei silmiä kirveltänyt eikä ihoa kuumentanut. Lempeätä valoisuutta virtaili vain kaikkialta, metsästä, puista, kummuilta, kukkuloilta, lähteistä, jotka honkien juurilla läikkyivät, ylhäältä ilmoista, matalalta maankin alta, kaikki kappaleet ikäänkuin itsestään sitä säteilivät, ja suuret, kultaiset, kimmeltävät tähdet paloivat taivaalla. Ja tähdethän ovat iäisyyden aurinkoja, hän oli yhden ainoan auringon asemasta saanut nyt tuhansia, ainaisia tulikehriä, joiden säteet eivät polttaneet eivätkä pakahduttaneet, lievittivät vain kuin muinaisten tuskien raatelemaa rintaa, ja niinpä lienee iäisyys hänelle sittenkin alkanut.

Ja yhä harvemmin hänen mielessään vihloi muistot menneen elämän kärsimyksistä, ja jos ne joskus rauhattomiksi kuviksi rupesivatkin kokoontumaan, ojentui häntä kohti kuin valkea, näkymätön käsi, joka äärettömänä lievityksenä ja unhoituksena laskeutui koko hänen olemukseensa, niin että hän tunsi kuin olisi outo hiljaisuus häntä ympäröinyt, ihmeellinen armahdus, laupias hellyys hänet tietämisen tuskasta tuutinut pois. Aluksi oli kaikki näkymätöntä, niinkuin omituista, epämääräistä tuntua vain, mutta vähitellen kaikki alkoi olennoitua, tähtien säteet, honkien humina, lähteitten laulu, äänettömyyskin ympärillä. Eivät ne tietysti mihinkään ruumiilliseen muotoon pukeutuneet, päinvastoin kaikki kävi yhä vain aineettomammaksi, mutta olennoituminen ja ruumiillistuminenhan voivat aivan vastakkaisia asioita ollakin. Hän eroitti toisen tähden olennoituneet säteet toisista, toisen lähteen laulun toisesta lähteestä, hongan hongasta, äänettömyyden äänettömyydestä, hiljaisuuden vaikenemisesta, kukin niistä oli olento erikseen, mutta sittenkin ne muodostivat yhden ainoan äärettömän yhteyden, mikä alati, hänen istuessaan valveilla, silmät ummessa, vieläpä unessakin häntä hellästi huolitellen ja hyväillen ympäröi, ja lopuksi hän itsekin tunsi sulautuvansa, avartuvansa tuohon kaikkien suureen yhteyteen, kaikkeuteen, hän näki silmänsä säteet tähtien säteissä tuikkimassa, oman hengenvetonsa hän kuuli korpien huminassa, hänen suonensa sykkivät lähteitten suonissa, hänen äänensä lauloi ilman tuulien tohinassa, hän kasvoi ruohon, yleni yrttien, pensaiden ja puiden kera, ja alkujuurensa hän tunsi kaikkialle tunkeutuvan, maan mustiin, outoihin uumeniin ja ilmojen avaroihin, autioihin asunnoihin. Hän tiesi vielä olevansa yksilö, mutta hän tunsi, että tuo yksilöllisyys oli kerran raukeava, haihtuva pois, hän itse vajoava kuin vajoo pisara mereen, kastehelmi auringon palavaan, polttavaan paahteeseen, päivä ikuisen yön äärettömään syliin, joka on suurin, ainoin ja oleellisin, ja sitä hetkeä hän onnensa korkeimpana hetkenä odotti. Sillä silloin hän tiesi olevansa yhtä maailmankaikkeuksien kanssa, keinuvansa rajattomien, loputtomien avaruuksien alituisessa, lakkaamattomassa kehäkarkelossa, palaavansa jälleen alkulähteittensä luo, sulavansa suureen synnyttäjäänsä, jossa alku ja loppu, tietoisuus ja tiedottomuus, kasvaminen ja kuolema aina toisiaan kaulasivat.

Tämän kaiken hän oli tuntenut, vaikkakaan ei ollut saavuttanut sitä vielä. Mutta ikuisen rauhan, katoamattoman onnen aavistus täytti koko hänen olemuksensa. Hän ei tiennyt kauanko tätä tilaa oli jo kestänyt, hän ei muistanut enää sen alkua, ei ajatellut ollutta, eikä tavoitellut tulevaista, antoi tahdottomana kaiken vain tapahtua. Tapahtui kerran sitten, että hän kaukaa näki jonkun olennon itseään lähestyvän. Se likeni, rupesi saamaan inhimillisiä piirteitä, kasvoi ihmisvartaloksi, ja silloin hän vasta muisti menneisyyden, muisti ihmisinhonsa, elämän aution, tuskallisen hädän, mutta ei voinut tulevaa paetakaan, pikemmin hän istui siinä kuin paikoilleen naulittuna. Hän nosti katseensa, ja näki edessään pitkän, solakkavartisen miehen, jonka silmistä loisti suunnaton lempeys, ja jonka kirkasta otsaa orjantappuraseppel kiersi. Nuo piirteet olivat tutut, kovinkin tutut, hän katsoi niihin kuin olisi kauaksi lapsuuteensa katsonut, ja lopulta hän rupesi löytämään sanoja, ja puhkesi sitten puhumaan.

— Mestari, missä olen, mitä minulle on tapahtunut? hän kysyi.

— Olet ollut hyvin sairas, kamppaillut elämän ja kuoleman vaiheilla.

— Minä muistan, mutta sitten seurasi jotakin hämärää, kovin tuskallista ja kammottavaa, elin oloissa, tapahtui asioita, joita en todellisesta kokemuksesta tunne. Mitä oli se?

— Se oli elämän totuutta, jota et ollut vielä ennättänyt kokea, mutta joka nyt näkynä nousi eteesi ihmisolemuksen ja -kohtaloiden kuiluista. Opettiko tuo totuus sinun elämää rakastamaan?

— Se täytti sieluni jäätävällä kauhulla, mutta mikä on tämä ihana, sanomaton rauha, joka yhä vieläkin minua ympäröi?

— Kuoleman ikuinen rauha ja ylimaailmallinen kauneus se on. Rakastatko sitä enemmän kuin elämää?

— Olen siis jo kuollut? virkkoi nuorukainen tahtomattaankin vavahtaen, ja painoi päänsä alas.