— Et vielä, hymyili kruunattu ihmeellisesti. Mutta sinulle tahdottiin näyttää sekä elämän autio hätä että kuoleman ylhäinen ihanuus, jotta voisit niistä jommankumman valita. Nyt olet tienristeyksessä, nyt valitse, ja sinun tahtosi on tapahtuva.
Samassa ääretön tuska täytti nuorukaisen rinnan, ja hän tunsi kuin verta hikoilevansa.
— Vapahtajani, mestarini, en ole kuolemaan sittenkään vielä valmis, hän sanoi, päänsä jälleen pystyyn kohottaen. Anna minulle tuskat vaikka tuhat kertaa entisiä kovemmat, mutta suo minun sittenkin elämään palata. Ellen itse itseäni vain alenna, niin eivät sitä toisetkaan voi tehdä. Ja vaikka en muita voisikaan nostaa, niin en tahdo arkana sittenkään taistelua välttää enkä sitä vielä ikuiseen rauhaan vaihtaa. Anna minun ensin elää, sitten vasta katson kuoleman suuren rauhan ansainneeni.
* * * * *
Äärimmäisen tuskan vallassa sairas kääntyi vuoteellaan, avasi hiljaa silmänsä, ja katsoi hätääntyneenä ympärilleen. Mutta hänen äitinsä riensi kädet ojennettuina hänen luokseen; hänen poikansa oli äskettäin ruvennut hikoilemaan, kuume oli alenemassa, ja taudin hirvittävä valta oli nyt lopulta sittenkin murrettu.
TALVI
1.
HUVILA.
Elokuun 24 pnä ….
Vihdoinkin siis valmis! Kaukaiset aavistelut, vuosikausien unelmat, pitkä-aikaiset suunnittelut määrätyn muotonsa saavuttaneina, kovasta, harmaasta kivestä, ja puhtaasta, vieläkin pihkalle tuoksuvasta puusta rakentuneina. Kaikki on paikoillaan pienintä penkkiä ja matalintakin rahia myöten, niin paikoillaan, että mitään ei voisi enää alaltaan siirtää, muualle muuttaa, muuttamatta osaa itsestään, näkymätöntä, ehkä tärkeintä osaa, uniaan särkemättä, elämäänsä pirstomatta, joka muutoinkin on niin kovin pirstaleista. Ja mitäpä kaupunkilaisen, varsinkaan tämän maan pääkaupungin asujan elämä muuta voisi olla? Pelkkää pirstaletta, josta on vaikeata, vieläpä ajan mittaan ainakin tuossa kaupungissa mahdotonta mitään kokonaista ja pysyväistä rakentaa.