Istun ullakko-työhuoneessani kirjoituspöydän ääressä, kaistale valkeata paperia edessäni, toimeton kynä kädessä, sillä kirjoittaa en tällä hetkellä voi, tuskin tahdonkaan. Olen katsellut auringonlaskua, ihmeellistä, ihanaa poismenoa päivän, jommoista en elämässäni muista ennen nähneeni paitsi juuri tällä seudulla. Järvi kimaltaa avarana alla ja edessäni; se ei ole mikään rajaton, rannaton ulappa, mutta rakennus on varsin korkean kallion laella, ja senvuoksi kaikki suhteet suurentuvat, viivat käyvät valtavammiksi, välimatkat kasvavat, kaikki etääntyy, käy kaukaisemmaksi, väljentyy, vapautuu — siinä koko salaisuus. Pienessä, rajoitetussa maailmassa täytyy kaikkea koettaa käyttää rajattomasti hyväkseen, ellei sillä ketään vahingoita; eikä itsensä hyödyttäminen, kun se ei kenenkään muun kustannuksella tapahdu, ketään vahingoittaakaan voine.

Kuinka kummasti voimakkaiden petäjien rungot nyt päivänlaskussa punertuvatkin! Ja iltapilvet ja lännen pienet laineenkareet, joihin puhkee ihan violetti värituntu. Tuskin muistan sormukseni ametistikivenkään koskaan niin tummansyvänä säteilleen — ainoa "kappale luontoa" muutoin mikä vuosikymmeneen on lähelläni ollut. Tämä on jo todellakin rappeutumista, dekadenssia! Ainoana luonnonnautintona kova, kylmä kivi, miten kaunis ja kimaltava se muutoin lieneekin.

Tämä kesä oli elämäni painostavimpia. Mitään ulkonaista epäsointua ei ollut, sillä olinhan niin monet muut kesät viettänyt kaupungissa, ja luullut suuresti siitä nauttivanikin, mutta kaikki sisäiset vaistot vetivät nyt sieltä kauas tänne pohjoiseen, pois hälinästä, pois ystäväpiiristä, pois elämän myllertävästä tyhjyydestä ja autiudesta tänne äänettömään, kuolonhiljaiseen elämän täyteläisyyteen, josta en ensi hätään aio paeta takaisin tuonne, tuonne… en tahdo lausua ääneen sitä sanaa, en kirjoittaa sitä paperille, sillä pelkään että se ei olisi kaunis. Ja täällä kammoan kaikkea rumaa, sillä se tuntisi itsensä varmaan kovin kodittomaksi ja orvoksi kaiken tämän hyvän ja hiljaisen ja kauniin sitä täällä ympäröidessä.

Aion asettua kokonaiseksi vuodeksi tänne huvilalle työskentelemään. Sivumennen sanoen vihaan tuota huvila nimitystä, sillä tarkoitukseni ei suinkaan ole milloinkaan missään pelkästään "huvitella", elämä on liian vakavaa ja vaativaa tässä iässä jo moiseen ajanvietteeseen, mutta paremman puutteessa käytän tätä sanaa vanhasta tottumuksesta ja mukavuuden rakkaudesta, ja tänne jään siksi, että tahdon nähdä oikean syksyn, ja ennen kaikkea oikean talven, sydänmaan kovan, karun, ankaran, totisen talven, jollaista en milloinkaan ennen ole nähnyt. En tiedä talvesta oikeastaan yhtään mitään, sillä eihän kaupungin talvi ole muuta kuin narrinpeliä. Sillä mitä muuta kuin narrinpeliä on sellainen, että ensi tuimemman tuiskun ja pyry-ilman sattuessa vedätetään satojentuhansien kustannuksella lumi niin tyystin pois kaduilta, että suojan sattuessa pari päivää myöhemmin sama lumi on vedettävä kaduille takaisin maksamalla uudet, ihkaisen uudet sadattuhannet ilosta käsiään hykerteleville ajomiehille. Kaupungin talven vaiheet ja kauneus riippuvat tarkoin poliisisääntöjen määräyksistä — siis jonkunverran rajallista, jotta en sanoisi rajoitettua kauneutta. Olisi somaa nähdä jouduttuaan jo tuollepuolen kolmenkymmenen ikävuotensa ensi kerran poliisin mielestä ja vallasta, vaikkapa nyt suorastaan konstaappelin mielivallasta riippumatonta kauneutta.

Useat kaupunkilaisystävät järjestävät syöntinsä, juontinsa, vieläpä rakkauselämänsäkin poliisisäädösten mukaan. Heistä tuntuu elämä hyvin miellyttävältä, ja ennen kaikkea turvalliselta.

2.

SYYSTÄHDET.

Syyskuun 24 pnä ….

Ja minä kun luulin kadottaneeni kaikki ystävät asettuessani tänne kauaksi sydänmaalle! Tai oikeastaan toivoin sitä; olin niin perinjuurin väsynyt seurusteluun, tuohon rauhattomaan, pahaksi tottumukseksi tulleeseen tapaan, joka rajalliselta ihmiseltä vaatii rajatonta sukkeluutta ja säkenöivää neronilotulitusta joka sekunti, muuttaen älykkäimmän, herttaisimmankin olennon lopulta iankaikkisesti itseään ja toisia toistavaksi koneeksi, jonka oppii jonkun ajan kuluttua "kannesta kanteen" ulkoa. Seurustelun pitäisi olla lepoa, ihanaa lievitystä yksinäisyyden, työn kovien ponnistelujen perästä, sydäntä ja aivoja avartavaa suurta sopusointua, joka jättää "päämme" rauhaan, meidän silti tarvitsematta suinkaan typeriä olla, tai siltä edes näyttää. Mutta aivot eivät saa levätä, puhumattakaan hermoista ja elimistöstä, jotka suorastaan surmataan ylen syömisellä ja juomisella. Niin järjettömäksi on seura-elämä varsinkin pääkaupungissamme, muita en tässä maassa tunnekaan, lopulta kehittynyt, että kaksi ystävää ei voi ajatella sanankaan vaihtoa, ellei kummankin kädessä välkähtele lasi kuin mikäkin jalo ase, terävä tikari, joka monasti sekoittaa kantajansa siihen määrin, että nämä aamu-yöstä eivät voi mitenkään toinen toistansa enää tuntea. Jotkut "järkevät" kansalaiset kertovat kehittyneensä jo niin pitkälle, että lasittomina tuntevat olevansa avuttomampia kuin jos äkkiä olisivat joutuneet ilki-alastomina suureen ihmisjoukkoon häärimään. No niin, taistelkoot minun puolestani siellä rauhassa pikareineen, tikareita heissä ei kuitenkaan olisi miestä käyttämään, vaikka siihen paikkaan kunniattomina kaatuisivat.

Puhuin alussa ystävistä, jotka luulin tyystin menettäneeni, mutta ihmeekseni olenkin huomannut, että suurin osa on seurannut minua tänne. Tai täällä ne vasta jälleen olen tavannut, nuo oikeat tosi-ystävät, lapsuuden, nuoruuden unien totiset, äänettömät toverit, jotka minulle kuitenkin niin rajattoman paljon puhuvat, ovat aina puhuneetkin. Ja ilta illalta niitä vain uusia ilmestyy; minä mainitsen niitä nimeltä, en ainoatakaan ole vuosien kuluessa unohtanut, eivätkä ne minua, siltä minusta tuntuu. Ja mitä pimeämmiksi ja äänettömämmiksi illat tulevat, sitä ystävällisemmiksi ja kirkkaammiksi niiden silmien säteet vain käyvät, sillä miljoonia vuosisatoja ne jo sijoillaan ovat säkenöineet, ja miljoonia, ja taas miljoonia vuosmyriaadeja ne sammumiseni jälkeen tulevat yhä vain siintämään iäisten avaruuksien kuolon autiossa yössä. Ja eläviä ystäviä ne ovat, paljon elävämpiä kuin mikään lasia kallistava veli siellä kaupungin vilinässä. Eläviä, sillä kuka meistä pystyisi edes kuvittelemaankaan, miten suunnattomat määrät kuohuvaa, myllertävää elämää yksi ainoa tuollainen palava piste säteisiinsä kätkee. Tungettelevia ne ystävät eivät tosin ole, lähimpään saisin neljäkymmentä miljoonaa ajast'aikaa pikajunalla ajaa huristaa, mutta läheisiä ne sittenkin ovat, läheisempiä minulle kuin kukaan tämän pallon asujista. Eivätkä ne minulta kysele, eivät tietojani tavoittele, itse vain väsymättä haastavat, milloin heitä kuunnella tahdon, ja siihen erakolla kyllä on aikaa. Aikaa pitkistä ajoista, sillä kaupungin kivimuurien taa ne tavallisesti peittyvät, ellei sumu ole niitä peittämässä, mikä merenrantakaupungissa ei monasti suinkaan jää tapahtumatta.