Ja mitä nuo ystävät pitkinä, pimeinä, äänettöminä syysiltoina erakolle puhuvat? Kummaa satua ne kertovat, tosisatua, kaikkia satuja kauniimpaa totta, joka kirkastaa pimeimmänkin illan päivänpaistavaksi, korven kolkoimmankin kohinan suvituulen helläksi hyminäksi muuttaa. Ne kertovat, että minunkin erakkomajani on tähdelle rakennettu, pienelle, sinisenä siintävälle taivaan kiiluvaiselle, joka kuuluu suureen aurinkokuntaan, ja se taas vuorostaan vielä suurempaan, yhä vain aste asteelta suurempaan, että kaikki kuuluu yhteen, ja yksi kaikkeen, kaikkeuteen, jolla ei ole mitään rajaa, eikä mitään mittapuuta. Lukemattomia vihannoivia saaria vain äärettömän eetterivaltameren helmassa. Täällä tunnen niin selvästi olevani kauniin, sinervän tähden asukas, ja kaikki tähdet kun kerran taivaalla loistavat, niin olen minäkin taivaassa, olen avaruuksien, maailmankaikkeuden vapaa, onnellinen kansalainen; miksi, miksi on tätä ajallista ja samalla iankaikkista asumusta murheen laaksoksi opetettu sanomaan, ja siitä todella murheen laakso tehtykin? Eivätkö ihmiset viihdy taivaassa, koskapa heidän kerran on täytynyt tästä taivaasta itselleen helvetti rakentaa, itselleen ja kaikille muille?
Vastako yksinäisyydessä ja äänettömyydessä ihminen uskaltaa tuntea taivaassa asuvansa?
3.
VARISEVAT LEHDET.
Lokakuun 15 pnä ….
Niin, taivasta on yksin-olo, ja autuutta ääretön, ainainen äänettömyys. Lehdet varisevat, lehdet varisevat…
Punaisina ne putoavat, keltaisina ilmassa karkelevat. Ne täyttävät tieni, ja peittävät polkuni, mutta kukaan ei saa niitä pois siitä laasta. Halki avaruuksien ne leijailevat kuin pienet, puuntavat tähdet, kirkkaat, kipenöivät kulta-auringot, ja taivaat kaartuvat korkeina, läpikuultavina kuin olisivat ne kristallista rakennetut, eikä näy pilvenhattaraakaan ilmanrantojen kummallista kirkkautta sumentamassa.
Minä yhä vain etsin suurempaa yksinäisyyttä, täydellisempää hiljaisuutta. Työnnän venheeni vesille, melon hitaasti pitkin peilityventä järven pintaa. Kuinka kaunis tämä maailma sittenkin on, kaunis, hyvä ja hiljainen. Pyhä, tahtoisin suoraan sanoa. Miten korkeiksi rantojen kalliot ja vuorenharjanteet ovat kasvaneet, kun niiden lehtimetsät nyt punakeltaisissa lieskoissaan palavat! Kesän vellova vehmaus on niin täyteläistä, liian runsasta ja raskasta, se melkein pusertaa, ahdistaa, kutistaa kokoon. Mutta tämä miltei aineeton kuulaus ja kirkkaus kohottaa kaiken korkeammaksi, nostaa, kasvattaa, keventää ja henkevöittää. — Jonkun matkan päässä puuntaa pienellä rantatöyräällä rakennus, jonka asukkaat ovat hiljan paenneet tätä kauneutta pois kaukaiseen, rumaan kaupunkiin. Melon melkein haikealla mielellä tuota yksinäistä hyljättyä huvilaa kohti.
Kuivuneet lehdet kahisevat jaloissani kiertäessäni sen autiota pihamaata. Niitä on kaikkialla, rantatörmä on niitä täynnä, tiet, polut puutarhassa ja rakennuksen ympärillä. Tyhjällä kuistilla ne kahajavat, talon katonkin ne ovat peittäneet kuin pahin talvinen pyry-ilma, kartanolla ne ihan nietoksina nousevat, kinoksina kohoavat. Ei ole ihmiskäsi pitkään aikaan mihinkään koskenut; suunnaton rauha, ikuinen lepo on kaikkialle laskeutunut. Syksyn lyhyt päivä on jo mennyt mailleen, tuulen viimeinen henkäys häilyttää vielä herkästi kuihtunutta kaislikkoa, mutta kuolee kohta, soinnahtaa pois, ikäänkuin ei koskaan olisi elossa ollutkaan. Ja sitten tuntuu hiljaisuus ihan aavemaiselta. Ei se painosta, ei ilahduta, ei itketä, mutta iki-autiuden siiven suhinan tuntee vain sielussaan soivan. Niin perinpohjin äänetöntä, niin äärettömän autiota! Kaikki ikkunat ovat peitetyt valkealla sanomalehtipaperilla, mutta ei tunnu sittenkään siltä kuin kuollut siellä lepäisi, hautaholvit kylmää, kosteata kolkkouttaan huokuisivat. Suurempi valtias, mahtavampi majesteetti siellä asuu. Tyhjyys sieltä peitettyjen ikkunain läpi tuijottaa, autius siellä asuu, äänettömyys siellä öisin pitkän pöydän päässä istuu, kuun kummasti kajastaessa ohuitten peitepapereitten puhki sisään. Tyhjyys, autius, äänettömyys, kolme kummaa sisarusta, kolme kolkkoa kumppania, jotka joskus kumminkin voivat niin kovin rakkaiksi ja läheisiksi käydä.
Kuuluu kuin äänetön, aivan äänetön huokaus soisi jossakin, kuiva lehti lehahtaa jo melkein alastomasta koivusta lentoon, häilyy hetken ilmassa, ja putoo sitten pimenevään maahan. Lähden kulkemaan metsäpolkua myöten kotia.