Polun varrella on avara, laaja viljavainio, jota kellervät kuhilaat nyt kauttaaltaan peittävät. Sen takana näen pimenevässä illassa kotini kohoavan. Vaimoni käy juuri pihamaan poikki aittaa kohti. Siunaan hänen askeleitaan, jotka tähän saakka ovat vain tanssiaisesta toiseen kulkeneet, mutta nyt niin kevyesti kahisevissa, kellastuneissa lehdissä karkeloivat. Ja siinä halki hämärän tuijottaessani tunnen, että olen tähän pieneen maantilkkuun, karuun kamaraan jo kuin kiinni kasvanut, tänne ovat juureni juurtuneet, joita niin auttamattoman irrallisina jo pidin. Ei tunnu tukalalta enää mikään, päinvastoin iloisena, toivorikkaana katson tulevaisuuteen, vaikka tuhkanharmaa hämäryys hiipii yli seudun, ja kotini peittyy syysillan synkkään, lohduttomalta näyttävään pilkkopimeyteen.
4.
ENSI LUMI.
Lokakuun 23 pnä ….
Varhain se tänä vuonna tulikin; tuskin kahta kuukautta sitä täällä tarvitsi varrota. Aamusella maa makasi vielä ihan mustana ja kolkkona, mutta hämärissä avaruudet alkoivat äkkiä heijastella outoa valkeutta, ja ihmeellinen odotus täytti ihmisen rinnan. Sitten rupesi ilmassa liihoittelemaan suuria, raskaita hiutaleita, pehmeitä kuin pehmein pumpuli, valkeita kuin valkein vaahti meren raivoisena vyörytellessä vesivuoriaan rantakallioita vasten. Mutta mikään ei täällä raivonnut, ei riehunut, kaikki kävi päinvastoin entistäänkin hiljaisemmaksi ja äänettömämmäksi. Liipoitteli ilmassa vain kuin eksyneitä suuria valkoisia lintuja, jotka eivät jaksaneet enää lentää, vaan uupuneina, siivet levällään vaipuivat maahan, jääden siihen paikoiltaan hievahtamatta makaamaan. Hiipi koko luontoon kuin ääretön väsymys, suunnaton raukeus; teki mieli melkein heittäytyä siihen yhä vain lisääntyvään lumeen, painaa päänsä puhtaaseen nietokseen, ja antaa hiuteiden tippumistansa tippua ylleen, kietoutua kinosten valkeihin, viileisiin kääriliinoihin, ja nukahtaa pois vuosituhansien pituiseen uneen, loppumattomaan, iankaikkiseen lepoon, mistä minkään tuomion torvet eivät turtunutta enää kutsuisi tilinteolle elämästä, jota hän ei ollut keneltäkään pyytänyt, eikä näin ollen ollut siitä muille kuin itselleen tilinvelvollinen. Mutta hiutaleet vain putoamistaan putosivat, ikäänkuin mitään elämää ei tällä maapallolla milloinkaan olisi ollutkaan, tai olisi sen viimeinenkin säkene jo vuosisatoja sitten sammunut, soinnahtanut pois avaruuksien ainaiseen yöhön…
* * * * *
Hetken tunnelmaa, muuttuvaa mieli-alaa, väistyvää väsymystä.
Täysi kuu on juuri kohonnut pimeän metsän takaa, jonka puiden varjot vallankuin uhkaavina hiipivät lähemmä taloa. Lähestykööt, tulkoot, tuttaviksi kait vain taipuvat. Itse en tahdo välimatkan synnyttämää salaperäisyyttä särkeä, mutta jos luonto luokseni pyrkii, niin en rajoja rakenna, telkiä tee; saa korpi kasvaa kartanolleni, koivut kuistini eteen kohota, hongat tien vaikka huoneeseeni hakea. Tulkoon kansoineen, käyköön karjoineen, en käske, en kiellä… Sammutan suuren kattolampun, vedän verhot tuvan ikkunain edestä, kuun outo kuulto valuu kummana kultavirtana sisään. Näin salaperäisenä en ole maailmaa milloinkaan ennen nähnyt. Kaikki on himmeätä, mutta hohtaa kuitenkin. Pienten alastomien lehtipuiden, ja voimakkaan, korkean kotipetäjän varjot kiemurtelevat niin ihmeellisinä pihamaan hangella. Ulkohuoneet, aitat, halkovajat, ometat kutovat omituisen varjokujan, joka yhdistää ne salamyhkäisesti toinen toiseensa, odottaa melkein pienen, harmaan kotitontun punaisen hiippalakin vilkahtavan jonkun nurkan takaa, tuskin tuota näkyä ainakaan suuresti ihmettelemään kävisi. Lieneehän vielä nykypäivinäkin elossa jokin vanhoista, hyvistä valloista, tokko tänne sydänmaalle saakka ikävä, järkeilevä järki niitä kaikkia on surmaamaan ulottunut; sitä en ainakaan tahdo todeksi myöntää, en voi, enkä saakaan niin uskoa.
Ei ole äänettömyys koskaan ennen ollut niin täydellinen kuin nyt, istun kuin kivettyneenä siinä ikkunassa tuijottaen ulos valkeille lakeuksille. Avarat niitut ja vainiot ovat ikäänkuin entisestään vain avartuneet, kasvaneet kauaksi näköpiirin tuollekin puolen, ja kuu seuloo ihmeellistä utuaan, himmeätä hopeaansa niille. Ja kaukana silmänkantamattomien lakeuksien takana näen toisia lakeuksia, toisia sydänmaita nukkuvine tölleineen ja taloineen, korpineen ja kankaineen, ja kaiken yli kuu kutoo vain salaperäisiä satuverhojaan, ja minä yksin vain valvon avarassa, autiossa, kuun hopeoimassa maailmassa, ja yksinäisyys ja äänettömyys ovat ainoina kumppaneinani. Ja ne kaksi vain kanssani tämän täysin ymmärtävät, täysin tajuavat ja tykkänään tietävät, kuinka rajatonta kaikki rajallinenkin rajattomassa rajattomuudessaan on.
Rajallisen rajattomuus, siinä ainoa lohtumme, ainoa pelastuksemme, ainoa autuutemme, ja senkin me vain täysin tunnemme tällaisena yksinäisenä, äänettömänä yönä, jolloin täysikuu paistaa yli äsken sataneen lumen kaukana korpien povessa, jotka äärellisinä, mutta samalla äärettöminä uinuvat lähenevän talven kylmän, kiiluvan tähtitaivaan alla.