5.
MAISEMA.
Lokakuun 24 pnä ….
Aamulla havahtuessani oli huone tulvillaan päivänpaistetta. Pukeuduin nopeasti, ja riensin ikkunaan. Koko luonto siinti ihan huikaisevan valkoisena, auringon iloiset, vallattomat säteet aivan hypähtelivät paikasta toiseen, valon ja kimaltelevien värien rajaton riemu näytti vallanneen koko maailman, joka edellisenä aamuna vielä niin syysmustana ja kolkkona odotti tulevan, talvisen kauneutensa ensimmäistä juhlahetkeä. Ja nyt se hetki oli vihdoinkin koittanut! Kinokset olivat ihan silmissä kasvaneet, aamu-yöstä oli nähtävästi tupruttanut lisää lunta, mutta sarastaessa taivas oli seestynyt, ja pienoinen pakkanen paukutteli hyisiä kintaitaan hyvillä mielin puidenoksissa ja rakennuksen nurkissa. Kolkutti kuin sisään pyrkiäkseen, mutta tuvan suuren takan petäjäinen, räiskyvä pystyvalkea pelotti sen pian pakosalle. Pikku hupakko, kunhan siitä vain vähänkin vartut ja vanhenet, niin tuskin kovinkaan koivuinen kuumuus saa sinut loitommalla pysymään. Sinä voit vuorokaudessa, parissa päästä jo voimistasi tietoiseksi, ja silloin sinusta vasta hirmuvaltias paisuukin; purot, virrat, joet, järvet, laajat merenlahdet ja ulapatkin sinä jääkahleinesi kammitsoit, etkä ota kevätauringonkaan voimakkaammissa käsissä enää hevin lannistuaksesi; sellaiseksi porhoksi sinä pian pöyhistyt. Silloin en sinusta näin paljon pidä, mutta nyt olet soma vielä kuin pieni, pörhöinen kissanpoika, ja ihan ilokseen sinun kanssasi kisailee ja leikkiä lyö.
Mutta miten on maisema ympärilläni muuttunut, varsinkin korkea, metsäinen vuori talon takana. Kaunishan se kesälläkin oli, suuri syksyisessä väririkkaudessaan ja loistossaan, mutta nyt se on käynyt suorastaan salaperäiseksi, satujen kimaltavaksi kartanoksi, tarulinnaksi, peikkojen palatsiksi, joka päivällä jalokivisenä kimmeltää, ja hämärissä niin outona häämöittää. Kaikki jyrkät ja kirkuvat viivat ovat kadonneet, pehmeänä, sopusointuisena se nyt siinä nousee kuin olisi se luotu vain kevyitten, aavemaisen ilmavien anturain astuttavaksi. Kummaksi, salamyhkäiseksi on puiden ja pensaiden siimes käynyt, ja polut niin ihmeellisinä siinä sinervässä hämyssä luikertelevat, ikäänkuin olisi omituinen, oikullinen mielikuvitus ne siihen piirtänyt ja haahmoillut, ja kerrassa suurenmoinen on vuoren ala-osa, sen paljas, karu, rosoinen rinta, jolle sen kukkuloilta ja korkeimmalta laelta ouruava vesi on nyt paksuiksi jääpuikoiksi jäähmettynyt. Päivän säteet kun tuohon kovaan timanttipintaan taittuvat, niin välkkyy ja kimaltaa se sateenkaaren kaikissa värivivahduksissa, siinnollaan silmän ihan sokeaksi huikaisten. Koskaan ei kesä tällaiseen kauneuteen voi kasvaa; suuri taikuri on talvi, ja suuri taituri, taideniekka, joka vertaistaan turhaan saa tämän taivaan kannen alta etsiä.
Terve tuloa, talvi, sinä suuri sadunkertoja, suuri satujen sepittäjä! Satujen utua seulo maailmaan, ja kiedo satuverhoihisi suuri luonto ja pienet, pienoiset ihmisen lapset!
6.
JÄRVI JÄÄTYY.
Lokakuun 28 pnä ….
Ei vielä viikkoakaan siitä kun satoi ensi lumen ja nyt on järvi aivan kauttaaltaan jäässä. En muista talven kertaakaan tällaista kiirettä pitäneen; täytynee ihan uskotella itselleen, että tämä on tapahtunut minun vuokseni, pikemmin saadakseni sen, jota niin olen tavoitellut ja tulevaksi toivotellut.