Aamusta aikaisin on kuulunut iloisia ääniä alhaalta lahdelta; lähitienoon pienet rääsypekot, kömpelöt köntykset, siellä ovat puisilla luistimen tapaisillaan jo päivän koitosta saakka liukuilleet ja leikkineet. Ihme, että niinkin iloisia ääniä voi raikua noista litteistä rinnoista, kumma, kuinka nuo muutoin niin lasittuneet ja tylsät köyhäinlasten silmät nyt voivat kimmeltää ja välkähdellä. Talven suuri satu ei voi heitäkään olla valtaamatta; vaistomaisesti se sen ainakin tekee, miten alhaisella porraspuulla nuo olennot järjellisten olioiden joukossa muutoin lienevätkin.

Mutta miksi mietiskelemään näitä vähemmän miellyttäviä ongelmia varojen ja ihmishengen viljelyksen puutteen vaikutuksista ja tuloksista ihmisaineksessa, kun on tälläkin kertaa paljon ilahuttavampaa aprikoimisen aihetta.

Joku päivä sitten sanoin talvea taideniekaksi, ja oikeassa olin, mutta kummastella nyt taas täytyy, mikä käytännönkin nero tuossa taiturissa piilee. En tiedä ainakaan minä toista ja moista rakentajaa: rakennusmestaria, arkkitehtiä, insinööriä, kasvattajaa, rakentajaa siis juuri sanan täydessä merkityksessä. Eilen ei voinut soutaa enää kirkolle, josta posti ja elintarpeet ovat joka päivä noudettavat, rannat olivat näet jo siksi vahvassa jäässä, että ei saattanut olla puhettakaan ulapalle pääsystä. Senvuoksi oli koko järvi kierrettävä jalan, ja kesti tätä taivallusta runsaan tunnin; nyt viillätän viidessä minutissa luistimilla tuon matkan. Nerokkaampaa sillanrakennustapaa tuskin enää voisi ajatellakaan. Monista muista yhdyssiteistä ja oikoteistä puhumattakaan, joista kesä ei mitään tiedä. Vajottavat, upottavat lettosuot tämä mestari kuivaa, lyhyemmiksi korpitaipaleet taittaa, avatessaan ne lylyllä liuoteltaviksi.

Ja suuri kasvattaja se on, talvi; minä ainakin sitä kaikesta saan tässä suhteessa kiittää. Silmäillessäni tätä ennen kirjoittamiani liuskoja, olen niissä näkevinäni aste asteelta kehittyvän kertomuksen ihmishengestä, joka oli ihan irrallinen. Irrallisen kaupunkilaiselämän kaikilta juuriltaan irroittaman sielun sekavaa olotilaa tuo elämä oli, ja oli se jo pienimpiin alku-osiinsa hajoamaisillaan, mutta löysi sitten yhdennellätoista hetkellä pelastuksensa sydänmaan luonnon ja sydänmaan talven suuresta sylistä. Aste asteelta se alkoi tunkea juuriaan tähän pieneen maankamaraan, ja tämän pienen maankamaran kautta suureen, rajattomaan luontoon, ja luonnosta maailmankaikkeuteen ja avaruuksien aurinkokuntiin. Ja tuntiessaan jälleen johonkin juurtuvansa, se alkoi elää ja kasvaa ja hedelmöityä, josta tahdon ja tarmon voima kehittyi, ja työkyky ja työn ilo moninkertaisiksi monistuivat. Sellaisen kertomuksen noilta riveiltä luin, vai näinkö sen rivien takaa nousevan, en tiedä; mutta sen tiedän, että talvea, suurta rakentajaa, suurta kasvattajaa minun kaikesta on kiittäminen.

Illalla, kun tähdet olivat jo syttyneet, sidoin minäkin teräkset jalkoihini, ja lähdin koettelemaan jään kantavuutta. Ja se kantoi, kantoi kaikkialla, siksi kova oli pakkanen jo ollut. — Kummallisen mieli-alan muutoin tuollainen ensimmäinen luistinretki pimeässä illassa herättää. Sitä pysyttelee tavallisesti aina ulapalla, missä on avarin liikkuma-ala, ja unohtaa siten kokonaan rannat, joita muutoinkin olisi vaikea pimeyden ja verrattain suuren välimatkan vuoksi eroittaa. Ympärillään, minne katseensa vain kääntääkin, näkee pelkkää mustaa, kolkkoa jäätä, johon taivaan palavat tähdet yksin himmeästi kuvastuvat. Lakkaa luistelemasta, ja kun tuo ainoa rasahteleva ääni, minkä teräs kovaa sitkeätä jäätä leikatessaan synnyttää, on vaiennut, käy kaikki ympärillä ihan kuoleman hiljaiseksi. Ainoana heikkona elonmerkkinä ovat vain halki kylmien avaruuksien verkkaan putoilevat lumihiuteet, jotka äänettömästi häilyvät hetken ilmassa, ja laskeutuvat sitten mustalle, kuolleelle jäälle. Haihtuvan ilmakehän viimeisten vesihöyryjätteitten hyytyneitä hiutaleita, jotka kuolleen kiertotähtemme käärinliinoihinsa kietovat, mietin mielessäni. Ja kuva kasvaa ja jatkuu yhä. Aurinko on jo ammoin sitten sammunut, ja itse kuolleena vetää se nyt kuolleita kiertolaisiaan perässään halki äärettömien, mitattomien avaruuksien. Millaista kohtaloa kohti? mahdotonta tietää, mahdotonta edes aavistaakaan. Mutta kuollutta vain kaikki on, kuolleempaa kuin muinoin meidän vielä eläessämme oli kuun autiolla alppipinnalla, sillä aurinko valaisi ja lämmitti sitä kuitenkin hiukan toisinaan, sulattaen jonkunverran sen vuorenhuippujen ikuista jäätä. Mutta tämä jää ei sula koskaan millimetriäkään, ei vähene eikä kasva vuosmyriaadien kuluessa, jolloin kuollut aurinkokuntamme äänettömästi liitää halki ikuisen pimeyden ikuisia, loputtomia äärettömyyksiä kohti, palavien tähtien, avaruuksien auringoiden kuvastuessa vain himmeästi tähän mustaan, kuolleeseen, autioon jäähän. Minua puistattaa, alan hitaasti liukua kotirantaa kohti.

Luistimia jalasta irroittaessani nousee kuun sirppi metsänrannan takaa. Terve tuloa, äänetön viestintuoja, valon ikuinen sanansaattaja! Sinun kapea, terävä valoviirusi kertoo, että vielä ei ole aurinko sammunut, vaikka se kasvonsa on kätkenytkin, sillä olkoonpa yö vaikka kuukausien pituinen, niin se kerran päiväksi kuitenkin valkenee, niin kauan kuin sinun sirppisi himmeästikin edes sen suurta, ihanaa valoa heijastelee.

Ja kevyemmällä mielellä nousen ylös rantatörmää kotia kohti. Huomenna sarastaa kumminkin uusi päivä, olkoonpa se sitten kuinka lyhyt ja talvinen tahansa.

7.

KIMALTAVAT HANGET.

Marraskuun 25 pnä ….