Välkehtii valkoisena hangen pinta, petäjät nuokkuu lumipeitteen alla, syänpäivän kylmä kuulto taivahalla, timanttivöissä vuoren jäinen rinta.
Väräjää metsä virttä salaisinta. Sinervät varjot peittää tummemmalla hehkulla hanget. Väleen vaipuvalla päivällä silmässään kuin palavinta
paahdetta. Syntyy aamuruskon myötä hämärä; kaikki hehkuu lyhven hetken. Kultaiset tähdet kuuluttavat yötä. Kuun sirppi uhkaavana yllä kiiltää, alottaa oudon, yöllisen jo retken. Ytimiin saakka vilun teräs viiltää.
Riimileikittelyä! — Silmäilin yhtenä päivänä Danten "Uuden elämän" sonetteja, joiden jäykästi, akateemisen määräperäisesti riimitettyihin juhlallisiin säejaksoihin mestari oli valanut etelän veren nopeata, lyhytaikaista onnen hehkua ja unten paloa. Eikö voisi vangita sen vastakohtaa, pohjan pitkän, kolkon talven tuntua samanlaisiin säkeihin? Nähtävästi. Sain sanotuksi, mitä mielin; ei jäänyt pois, ei tullut liikaa mitään. — Riimileikittelyä niin, mutta se herätti eräitä ajatuksia; jatkan nyt siis ajatusleikkiä.
Talvemme olennaisimpana ominaisuutena on totuttu pitämään sen muka tavatonta pituutta, yksitoikkoisuutta, elotonta jäykkyyttä. Mutta asiaa lähemmin katsoen tuskin mikään on sen epätodempaa. Pitkä se kyllä tavallaan on, mutta se ei suinkaan niin vaarallista liene, kunhan se ei vain pitkästytä. Yksitoikkoinen pitkästyttää, ja senvuoksi esim. kesä on hetkittäin minua tavattomasti tympäissyt, sillä se juuri suunnattomassa täyteläisyydessään ja muuttumattomassa yltäkylläisyydessään on talvea paljon yksitoikkoisempi. Talvessa ei ole mitään yksitoikkoista eikä jäykkää, siinä on tilaa suurimmille vastakohdille, nopeimmille ylimenoille, hetkellisimmille tunnuille ja mieli-aloille. Mikä ääretön valon ja värien ilo voi täyttää, kyllästää selkeän, kylmän, aurinkoisen sydänpäivän talvella. Mutta miten lyhyt se on. Lyhyt ja nopea kuin onnen lyhyin hehku, unten omituisin, oudoin palo, mikä silmänräpäyksessä muuksi voi muuttua.
Kaikki hehkuu, kaikki palaa siitä hetkestä saakka kuin aamuruskon ensimmäiset hennot lähteensuonet alkavat hopeisina solista, leveten, avartuen päivän voimakkaaksi, virtavaksi kultakymiksi, ja laskien vihdoin illan äärettömyyksiin asti häipyvään purppura- ja violetti-valtamereen.
Välkkyvänä hopeapurona aamun valo todellakin virtaa läpi maailman. Siroittelee milloin palavia timantteja kuuraisten puiden korallivalkeuteen, milloin muuttaa taas valkean korallin syvän punaisena puuntaviksi koralliriutoiksi ja -metsiksi. Valaisee huurteiset petäjät, jotka nukkuvat pehmeän, uuvuttavan lumipeittonsa alla, heittäen hangelle syviä, tummansinerviä varjoja, joiden välissä tuhannet jalokivet siintävät ja säteilevät, ja sitä henkevyyttä, läpikuultoisuutta, mikä talvisen päivän ilmassa värisee! Kaikki on käynyt melkein aineettomaksi, pelkäksi puhtaaksi hengeksi, mikä terästää, norjentaa ihmistä, tulistuttaa hänen verensä notkeaan, lämpimään tanssiin, jolloin aivot toimivat moninverroin entistään herkemmin, nopeammin, täsmällisemmin. Ja tarmokkaammin, sillä tahdon voimaa ja joustavuutta se suuresti kasvattaa ja lisää.
Ja olkoon kesäinen päivänlasku ja sitä seuraava häilyvä hämy miten kaunis ja riutuva tahansa, niin vertoja ei se voi vetää talviselle hämärälle, jonka ihmeelliset, salaperäiset värisoinnut vapisevat kautta koko luonnon, ja hukkuvat, haihtuvat pois pimeneviin avaruuksiin, tummuvaan yöhön. Ja avaruuksien helmaan, öiseen pilkkopimeyteen puhkeevat taivaan suuret tähdet, yön ikuiset auringot aina palamaan.
8.