Marraskuun 27 pnä ….
Kylmin yö mitä tähän saakka on ollut, vaikka entistä kylmemmältä on tämä talvi yleensäkin tuntunut ja yhä se sitäpaitsi näyttää vain kylmenemistään kylmenevän. Ja miten aikainen se olikaan. Ensi lumi pysyi, pakkanen pani maan routaan sen läpi, ja vahvensi järven jään, joka ei sekään mistään "varmoista" ennustuksista ja merkeistä huolimatta ottanut enää sulaakseen. Vanhat, viisaat ukot ja eukot lupasivat "vissisti" mennä soutamalla vielä joulukirkkoonkin, mutta soutamatta kait jää, elleivät lumessa soutane! Kerran, pari tosin vihmoi hiukan vettä, ja silloin venyivät nuo viisaat suut tietäväiseen hymyyn virkkoen, "että sitähän sitä tässä luvattiin, ja veneellä sitä vielä mennään tänä vuonna joulukirkkoon kuin mennäänkin". Mutta yöllä pakkanen alkoi ihan kiukustuneena paukkua nurkissa, jyski aamunkoittoon asti mustalla jäällä kuin olisi sadat tykit siellä tavan takaa jylähtäneet, ja kylmät, autiot rannat kumahtelivat ja kaikuivat kolkosti kuultavan tähtitaivaan alla. Ja "vanhat, viisaat suut" vaikenivat visusti, ja vaiti ne ovat yhä vieläkin, kunnes kevätaurinko ne jälleen sulattaa kanssaihmisiä sättimään ja ihmettelemään jumalan suuria töitä ja väkeviä ihmeitä täällä kaukana salokylässä. —
Lämpömittari yhä vain alenemistaan alenee. Tähdet kipenöivät ihan kuin tulta taivailta syytäen, kuu paistaa heleästi keskellä vahvuuden kirkastettua lakea, ja jään järeä tykistö jyskää kuin kunnialaukauksia ampuen ulapan ulvoessa ja vonkuessa ympärillä. Juhlajylinää tosiaankin — pienen, hennon, juuri syttyneen ihmiselämän kunniaksi, jonka ensi äännähdykset yhä tunkeutuvat tuolta alaalta tänne yläkertaan, ensi äännähdykset ja valitukset, jotka riemu ääninä sittenkin korvissani kaikuvat. Äsken juuri pakkasen korkeimmilleen kohotessa syntyi pienoinen poikani täällä kaukana sydänmaalla öisen tähtitaivaan kirkkaasti kimaltaessa, kuun hopeavalon hangilla virratessa, ja jäätykkien alhaalla järven lakealla ulapalla jylistessä.
Olin läsnä koko ajan, vaikka en milloinkaan ennen olisi voinut edes kuvitellakaan siihen kykeneväni. Läsnä ensimmäisistä, äänettömistä poltteista aina siihen hetkeen saakka, jolloin uuden syttyvän elämän riemuitseva voitollinen huudahdus kohosi halki kylmien avaruuksien yön ikuisia tähtiä kohti, ikäänkuin tahtoen tuhansille muille elollisille maailmoille kuuluuttaa, että täälläkin oli elämää, syntyvää, kasvavaa, kehittyvää, kuolevaa, jälleen ja aina yhä uudelleen syntyvää, joka ikuista, palavaa piirikarkeloa tanssien toistui, tuli takaisin, syttyi ja sammui, iäti vain syttyi kaikkea sammumista ylpeästi uhmaten, ja itse kuolemankin lannistaen, voitokkaasti sen maan tasalle lyöden. Nyt alan ymmärtää, miksi kreikkalaiset pitivät synnytyspoltteita pyhinä.
Samoin myös ymmärrän nyt vasta oikein sen pyhyyden, mikä joulu-yönä kylmissä, tähtikirkkaissa avaruuksissa värisee. Mikä sydämet suurentaa, mielet avartaa, johtaa järjen ja tunteen ikuiseen sopusointuun. Mutta sitä ennen on täytynyt olla eksyksissä, rikki revittynä, juurettomana, irrallisena, on täytynyt paljon kestää, paljon kärsiä, paljon kamppailla, josta kamppailusta vasta suuri kokoontuminen, kokonaisuus, suuri sopusointu, suuri rauha on syntynyt. Ympärilläni yö on niin suunnattoman syvä, äärettömän äänetön, hiljainen ja pyhä. On kuin olisi vapahtaja minullekin syntynyt, omista sisäisistä tuskista ja kärsimyksistä kasvanut, joka nyt kapaloituna seimessään lepää. Siunaten ja sovittaen, siunaten paljon, mutta enemmän sentään sovittaen; sovittaen kaikki, mikä sovitusta kaipaa, hyvitystä halajaa. Ja sitä juuri kaikki enin kaipaa, enin tarvitsee, hartaimmin halajaa, sillä kuka ei koskaan mitään rikkoneensa tuntisi. Rikkoneensa kaikkivaltiasta, pyhää elämää vastaan. Ja elämä on vain elämällä sovitettavissa, entinen uudella, mennyt tulevalla, kuollut syntyvällä, kasvavalla, jälleen alkavalla, pyhällä myöntämisellä, kuten muuan viisas suu kerran on sanonut…
Tähdet ikäänkuin lempeämmin tuikkivat nyt taivaalla, kerääntyvät suureksi, siunaavaksi sädekehäksi seimen ylle, johon vastasyntynyt, alkava elämä kapaloihinsa käärittynä hentona ja vavahtelevana juuri on laskettu.
9.
SYDÄNTALVI.
Joulukuun 24 pnä ….
Joulukuusen viimeisetkin pienet vahakynttilät ovat jo loppuun palaneet, ja hiillos tummennut takassa, jossa neljänkymmenen pakkasasteen vuoksi pystyvalkea on melkein vuorokauden umpeensa loimottanut ja räiskynyt. Koko talo nukkuu joulu-yön rauhallista, valoisaa unta, sillä kukin on ainakin tänään koettanut kanssa-ihmisilleen iloa tuottaa, ja onnistunutkin siinä, ja senvuoksi lepo senjälkeen onkin tavallistaan syvempi ja lempeämpi. Ihminen on aina tarkoin sellainen, miksi hän oman sisäisen elämänsä ajaksi tai vaikkapa iäksikin on tahtonut ja voinut virittää. Siksi on uni nyt kunkin sisäisen, rauhallisen virityksen hiljaista, itsetiedotonta käyntiä sekä tyyntä vireistä purkautumista.