Eikä tuo hyvä, rauhallinen viritys vaikuta ainoastaan ihmisiin, eläviin, tunteviin, iloitseviin ja murehtivaisiin olentoihin, vaan ulkonaisesti elottomiin, niin sanottuihin kuolleisiinkin kappaleihin, vaikka pohjaltaan, syvimmältään ei mikään itse asiassa näytä kuollutta olevankaan. Olin esim. ennen pitänyt kertomusta kolmeatoista lyövästä kellosta pelkkänä vanhana taruna, mutta nyt olen havainnut todeksi senkin. Syksyllä oli palvelijani ehkä liian raskaan työtaakan vuoksi usein hermostunut ja huonolla tuulella. Niihin aikoihin en saanut ilta-yöstä oikein unta, ja tulin monasti laskeneeksi keittiössä olevan kellon öisiä lyöntejä. Sydänyöllä se kerran ihmeekseni löi selvästi kolmetoista kertaa. Epäilin ensin korviani, mutta tein sitten useasti saman havainnon. Ja kun toisetkin tulivat heiltä asiaa kysymättäni samaa kertomaan, niin olisihan ollut mieletöntä enää sen todenperäisyyttä epäillä. Mutta nyt vallitsi sopusointu ja rauha talossa, ja kirkkaasti ja selvästi löi keittiönkin kello äsken sydänyön kaksitoista lyöntiänsä.
Pakkanen oli niin suunnattoman kova, alun viidettäkymmentä astetta, että ilma oli kuin kummaa raskasta usmaa, sakeata, mutta kuitenkin läpikuultavaa auteretta täynnä. Ja sen takaa kuumotti täysikuu omituisena heleänä punervana pallona, jonka säteet hiipivät viluisina sisään tuvan ikkunan kautta, jonka ääressä istuin katsellen ulos tulipalopakkasyöhön. "Jumalan rauhaa, ystävä", kuulin erään kevyen säderihman itselleni kuin kuiskaavan. "Samaa sinullekin, naapuri!" vastasin yhtä äänettömästi. "Etkö tahtoisi lähteä kanssani pienelle joulu-yöretkelle suureen luontoon? siellä vietetään sydäntalven juhlaa sielläkin", jatkoi vapiseva sädeseitti vaikenevaa puhettaan. "Minulla ei ole kyllin paksuja turkkeja voidakseni lähteä tuollaisen sydänjuuria jäätävän pakkasen syliin", vastustelin. "Älä ole milläsikään; olen saanut tänä yönä senverran lämpöä lainaksi auringolta, etäiseltä isännältämme, että voit huoletta heittäytyä helmaani ja seurata paleltumatta mukanani, minne mentäneekin", kuulin säteen hennosti säkenöivän. "Kernaasti siinä tapauksessa. Mutta jaksatko sinä, vieno, hauras verkko kantaa minua, raskasta olentoa?" kysyin.
"Luulet kait minua heikommaksi kuin olenkaan. Muista, että kuljen esim. tuon suunnattoman matkan kuusta maahan vajaassa puolessatoista sekunnissa, jolla aikaa sinä tuskin ennätät käydä lattiasi yli. Älä siis epäile, lähde vain mukaan! Voihan ruumiisi sitäpaitsi jäädä kotia, henkesi näkee ilman sitä paljon paremmin, mitä minulla on sinulle nyt näytettävänä".
Ja niin sitä sitten lähdettiin. Olin tuossa tuokiossa ikkunan ulkopuolella, hennot säderihmat kutoutuivat kevyeksi, kimaltavaksi seitiksi ympärilleni, kohosivat korkealle, yhä vain korkeammalle, ja niin alkoi välkkyvä lento läpi kylmän, kipenöivän tähti-yön. Koko luonto oli kuin juhlaan pukeutunut. Korkea kotipetäjä oli kietoutunut kiiluvaan jalokiviviittaan, ja pienet, paljaat lehtipuut seisoivat siinä siintävän valkeissa silkkivaipoissaan. Maat ja metsät kimaltelivat kuin kauneimmissa timanttikoruissa, ja joka kuusi kohosi joulupuuna jääpuikkojen kirkkaina kynttilöinä niiden oksilla ja latvoissa palaessa ja tuikkiessa. Ometan ohi kiitäessämme sattui sädevaunujeni valo heittämään himmeän kajastuksen parven pieneen akkunapahaiseen, jonka kautta näin selvästi sisään sen lämpimiin, tuoksuviin heinäkasoihin. Mutta mikä kumma kimallus sieltä nyt siintikään silmään? Valovaljakkoni pysähtyi samassa, ja katseeni alkoi eroittaa yksityiskohtaisemmin, mitä siellä sisällä tapahtui. Heinät helkkyivät hopeakorsina lattialla, ennen niin tomuiset orret kulkivat kultaisina kurkihirsinä nyt tuolla timanttiluolaksi muuttuneella navetanparvella, jota sadat pienet, säkenöivät kuukivilamput valaisivat. Ja niiden valossa leikki heinien hopeakorsilla pieniä punahiippaisia tonttu-ukkoja ja -poikia, ja aivan heidän keskellään näin oman pienoisen poikani hymyilevänä ja iloisena istuvan ja leikkivän niin innokkaasti kuin olisi hän ikänsä juuri siinä seurassa ollut. "Mitä kummaa, ovatko haltiat varastaneet pienokaisen kehdosta äidin nukkuessa?" ajattelin kauhuissani. "Ole huoletta", säihkyivät säteet, "poikasi kyllä lepää kaikessa rauhassa kehdossaan, jos äiti sattuisi havahtumaan. Mutta miekkoinen on talonhaltiain lemmikki ja suojatti, ja nyt joulu-yönä he ovat saaneet hänet tänne ylisille hetkeksi luokseen leikkiä lyömään. Harvoille lapsille sellaista onnea on suotu."
Jo kohosimme keveästi jäässä kimaltavan vuoreni jyrkkiä jalokivirinteitä yhä korkeammalle ja korkeammalle, yli hyisten huippujen lensimme ja painuimme syvemmälle vain korpien pimenevään poveen. Metsäpolut allamme aivankuin elivät. Tuolla hyppi ja harppasi pieniä, lumivalkoisia jänöjä, ruskeita, tuuheahäntäisiä repoja livahteli paasien ja pensaiden kätköstä, ja siellä täällä juosta jolkutteli harmaa hukkakin silmät päässä kuin pienet, kirkkaat sähkölamput kiiluen. Ei niistä nyt kukaan saalista tavoittanut, riistanajoon ryhtynyt; syvä, loistava, äänettömän valtava pakkasyö oli vain kaikki jaloin juoksevaiset otukset liikkeelle ajanut. Metsien kumma kansa! Sellaista jäsenien ja liikkeitten sulavuutta, viivojen pehmeätä, kaunista kaareilua ei muualla elämässä voinut tavata. Mutta ei niidenkään näkeminen matkamme varsinainen määrä ollut, syvemmälle salon siimekseen vain tiemme tunkeutui. Suuren jättiläiskoivun huurteisille, korallivalkeille oksille vasta pysähdyimme.
Pyhä, muinainen uhripuu!
Ainainen humina käy sen oksilla ja latvassa, vaikka yö on tyyni ja äänettömän syvä. Kuin sadat tuulikanteleet sen hienoilla, jäisillä jäsenillä helisee ja soittaa, ja kummallinen kohina kiertää sen lumivalkeata, vankkaa runkoa. Ajast'ajat, aikakaudet, suvut, sukupolvet, sukukunnat laulavat sen lehvissä lauluaan, maan mustimpiin uumeniin, huimaaviin kuiluihin sen rautaiset juuret jatkuvat ja tunkeutuvat, kuin väkevän vantein se koko maapalloa vyöttää, jonka varsinaisena napana, pyhänä, pystynä pylväänä se pyhässä yössä kohoaa. Sadat kohisevat, kristalliset lähteensuonet kulkevat syvällä kätkössä sen juurien lomitse, maan kätketyimmät, kirkkaimmat vedet sen hienoissa soluissa virtaavat, maapallon kaikki aineet ja ainesosat ovat sen ravintona ja rakentajina, ja siksi siinä kaikki solisee, ja senvuoksi se on kaikki kaikessa ja kaikki. Ei ole mitään sen ulkopuolella, yläpuolella; magneettina se kaiken vetää luokseen, imee kaukana, korkealla purjehtivat pilvet ja hennot, autereiset pilvenhattaratkin valkeaan vereensä, juo merien vihreämmän veden, ja etäisen auringon huikaisevimmat, siintävimmät säteet ainaiseen janoonsa, kokoo ja taas hajottaa kaiken kaikkiin tuuliin ja ilmansuuntiin. Suurimmat ja pienimmät virrat siihen virtaavat, ja vaahdoten ne taas syöksyvät siitä pois joka taholle, elämän ainainen, vivahteleva, vaihtelevainen kudos kulkee sen yllä ja ympärillä, ja yksi ainoa öinen hetki sen oksilla on elämän iäinen, täyteläinen, täysi hetki, jonka jälkeen ei elossa enää mitään outoa eikä vierasta kohtaa. Joka hermosäikeelläsi kuulet ja tajuat sen sanattoman laulun, saat aarteita, kalleuksia, joita et enää ikänä voi kadottaa, vajoat, uppoat itse elämään, antaudut elämän kiivaimman, palavimman valtimon kuljetettavaksi, eikä retkelläsi ole enää loppua oleva. Et näe alkua missään enää, et päätöstä eroita, lennät kipinänä elämän polttavan uhritulen ainaisessa piirikarkelossa, joka palavana seppeleenä ainaisia, iankaikkisia avaruuksia iästä ikään kiertää…
Olet elänyt elämäsi pyhimmän, kirkkaimman, korkeimman joulu-yön, syntymäjuhlan, jonka jälkeen et mitään kuolemaa ole milloinkaan enää tunteva etkä tajuava.
10.