Kovan uskalsi kohtalon arvan heittää, yö ikuinen murtuneen miehen peittää.

On hetki soinnuton, autio lyönyt. Voi miestä, ken murheensa lahjat on myönyt.

YÖLÄULU.

Yö tumma, päällä puistojen puolikuu, vyö kumma kultatähtien kaareutuu.

Soi hento helinä suihkuvain vetten vyön, käy lento siipien valkeiden helmassa yön.

Kuin kieli hopeaharpun, mi värjyen soi, kuin pieli pilven, min kuutamo kultahan loi

on verho, mi maassa väikkyy, käy oksilla puun yön perho silkkisiipinen helmissä kuun.

Jo viihdy, sydän, mi oudon kylmänä lyöt. Et kiihdy, sua saartaa jo valkeat, iäiset yöt.

On mieli sulla yön iki-tyhjyyteen. Soi, kieli, unhon soittimen uupuneen.

Yö tumma, sydän outona unelmoi… yön kumma kultakantele sammuen soi.