Sammuu tulet taivahalta, kalvat kohoo kimaltain, vuosisatain valheen valta murtuu tiessä salamain. Etsi emme tulta taivaan, syttyy hengen tuli uus, tuomittuja oomme vaivaan, josta syntyy vastaisuus.
Elon yössä taivallamme, joka touot nuoret hyys. Hengen kahleet kukistamme, jäljelle jää ihmisyys. Maasta, jonka jäyti kulo nousee taimi aatteiden, tuhattuoksuisena tulo leyhyy uuden keväimen.
Uusi Hälläpyörä kiehuu, koski kuuma tarmon, työn, Jäämin jäykän liput liehuu, valonviirit helmass' yön. Hälläpyörä, tulihyrsky, laulaa voimaa Hämehen, tekojen on noussut myrsky. Seuraa päivä seesteinen.
TIBERIUS ROOMAN KEISARI
1.
MIETTEITÄ CURIASSA.
Päämaalia ei taivaan kannen alla niin suurta, tähtiseijastavaa, johon ma poltteestani katseen voisin luoda. Jumalat julmat kuolemattomalla voimallaan säätivät mun kohtalohon, min karvaan kalkin sakkaan saan ma juoda. Juon kiron maljan, pisar pisaralta vain kiihtyy, kasvaa ahdistuksen valta, juon maljan, missä kaikkeudet läikkyy, juon iäisyyttä, mutta sielu säikkyy tyhjyyttä kuitenkin, mi kuilun lailla ammottaa alla pohjaa, äärtä vailla. Juon, vaikken janoo, mitä janoisin! ma kaikkialla kohtaan valmihin. Jos kättä nostan, nousee valtameret, lyö hyrskyt pilviin, pirstoo kallioihin tuhannet taistopurret purje-ylväät, jos jalkaa poljen, purskuu puna-veret, yön ilmat puhkee sini-salamoihin, maa järkkyy, kaatuu valtakuntain pylväät.
Ma mainettako janoon? Nimeäni maat, meret, ilmat, avaruudet kaikaa, niin kaukaista ei kansaa eikä aikaa, min tielle säteet ei sais säilästäni, germaanit joka lannisti, löi Idän. Valtaako halaan? Kaikkivalta suotu on mulle, niskat kumarat vain näen, ei vertaista oo rinnalleni luotu, oon oma mittapuuni, muita pidän ma mittana vain viisaan roskaväen.
Oi roomalaiset, orjansielut, jotka kahleita rakastatte, kultakotka maailman-vallan uupui lennossansa, jalkoihin orjuuttajan lankee kansa, min voima maat ja meret kammitsoi. Nyt päänne päällä viha salamoi sen miehen, jonka valtaan taivutte. Te ette nouse, niinpä vaivutte te ylenkatseen paasitaakan alle. Ma teitä ylenkatson, taivahalle, mi vapaana ja korkeana kaartaa vapaata maatanne, ma painan merkin, mi tuskalla ja häpeällä saartaa mielenne yön, kun kerran jäljin herkin viimeinen kunto hiipii sielustanne.
Te raatelette toinen toisianne, on nöyryytenne petollinen, väärä, ma uskoisinko kauhun kylvöön, satoon! Ken ystävänsä tuhoo, häll' on määrä myös valtiaansa syöstä perikatoon. Siks teitä ruoskin tulitutkaimilla, toisenne raastakaa, ma viuhuvilla nuolilla teidät luotain karkotan. Ma yksin olen, yksinäni kannan myös kohtaloni, halveksuen annan poveeni lyödä turman salaman.