Paljastan yössä poven raadellun, min sielun soima tutkaimillaan repi, syänjuuriin kauhun kylmä käärme sepi ruumiinsa. Jumalien valitun se kohtaloa on. He meidät nostaa huipuille, riemun, tuskan antavat suurimman, syystä syyhyn kantavat, ja erheen saamme ypöyksin kostaa.
En ano armoa, ma kruunu päässä käyn tilintekoon kanssa elämäin, ma ylpeänä seisoin, myrskysäässä jumalten iskin, kaiken tyhjäks näin. Päämaalia ei ihmisellä mitään, hän leimaus on, mi lentää lännest' itään ja päätyy sinne, mistä lähti retki, toistansa kaulaa synnyin-, kuolinhetki, hän etsii, tuska saaliinsa on ainut. Jos nouset, alemmaksi aina painut, se laki kirjoitettu tähdest' tähteen on yllemme, soi elon alkulähteen laulusta korvahamme kolkko sana: lyö tehty, lähdet tuskan kruunaamana.
Ma itseäni ylenkatson, muut tuomitsin, hetki oman tuomion on tullut, yössä virrat vaahtosuut jo kuohuu, aaltos avaa, Akeron.
JÄISET TEMPPELIT
Hyiset, häämöttävät vuorenharjat, yllä kimmeltävät tähtisarjat.
Vuori-iljangoilla templit jäiset. Temppeleissä urhot seppelpäiset.
Sankareiden kuolon-kylmä suku, joka vuosituhansiin ei nuku.
Valvoo, vaikkei uhriliekit loista, pääse päivä vuoren kammitsoista.
Paistaa kuudan jäisiin kalvan teriin, henkii hallaa hyyrtyneiden veriin.
Täyttää mielet autiuden kammoin, näyttää kuvat, häipyneet jo ammoin.