Synkkä on elon huoli, viiltävä sen hätä, iskee haavan sydämeen, ei murtamatta jätä.
Iskee haavan sydämeen, saa herkiksi mielet, värisevi ihmisrinnan korkeat kielet.
Sytyttävi oudot tulet, sielun aateluuden, kanteleisiin virittävi hengen laulun uuden.
Laulamme, kuinka viikot, kuut ja vuodet vaihtuu, syttyy sytö sydämen ja jälleen jäähtyy, haihtuu.
Laulamme, kuinka aatos matkaa Manan maita, kirkastuu ja polkuja astuu autuaita.
Kuinka kannel korkeana, voitokkaana kaikaa, kuuluttaen kauneuden, sopusoinnun aikaa.
Meret astinlaudaksi jalkojemme lyömme, taivaan soihdut sytytämme helmaan synkän yömme.
Viritämme ihmisyyden korkean virren, yöhön päivän laulamme, talveen kevätkirren.
IHMISEN LAULU.
(Eleusilainen kuoro.)