Mitä elämä on? Soi yössä ylhäinen, kolkko kuoro: Ken suuresti eli, sen ensin on vuoro elo uhrata, jättää jäljelle parhain, min löysi, kulkien kautta harhain. Ken kauimmin harhasi, laulun kuuli, sen kantoi korvahan oudoin tuuli, sen sieluun kuiskasi äänetön huuli. Sydän kuulijan raukesi, muuttui mieli, soi yössä helisten kanteleen kieli. Se hetki on korkein, mi helkkyen haihtuu, elo runsain, min riemut ja tuskat vaihtuu, mies suurin, mi pyydä ei kylvöstä satoa, tyynesti katsoen kaiken katoa polkunsa niinkuin aurinko kulkee, yön uksen jälkeensä siunaten sulkee.
PROMETHEUS.
Putoo vasaran iskut kaikuvaan malmiin, kohta voin näyttää elontyön valmiin.
Piirretyn vaskeen, kirjotun kultaan, säästänyt sydämen ahjo ei tultaan.
Lietsoi rinnan riehuvat palkeet. Väkivaltaiset leimahti lieskat valkeet.
Pään päällä tuskien rovio paloi. Vaiva ääretön muotohon valoi
aineen, valtavan alkuvoiman, nyt rautakaavojen kammitsoiman.
Työ valmis on kohta, mi teitä uhkaa, korkeat jumalat! Eessänne tuhkaa
ja tomua ihmisten lapset on vainen. Te sorrutte, voittohon käy suku mainen.
Teit' iskuni uhkaa, te vallat taivaan! Minut löitte, polkuni vaivasta vaivaan