Nainen:
Sa hetkinen vartoo, ma maljan sun juodakses noudan.
Vaeltaja:
Muratti kiertää näitä jumalaisia, hentoja muotoja. Miten tomusta maan kohoat, ah pylväspari! Ja tuoss', sisarpylväs yksinäinen, miten sammal synkkä peittää sun kiirettäs korkeaa, pyhää. Sa murheella muiden lailla majesteettisesti katsot sisaruksia rauenneita nyt sirpaleiks', raunioiksi, alas jalkojen juureen. Maan multa ne peittää pois piilohon pensaiden varjon, yli niiden heinä tuuhea häilyy! Niin halpako, luonto, on sulle työ mestarin mestarillinen? Pyhäkkös jaotatko niin kylmästi maan tasalle sekä kylvät sen ylle vain ohdakkeita?
Nainen:
Miten syvästi nukkuvi poika! Mies outo, mielitkö maata sa majassa? Vaiko ennen ulos luonnon helmaan jäät sa? Ota poika, on viileä ilta, sill'aikaa vettä ma noudan. Nuku, armahin, nuku!
Vaeltaja:
Unes on ihana! Kuin terveydessä taivaallisessa sa kylvet — hengität rauhaisasti! Sa, syntynyt suojassa pirstaleiden pyhän menneisyyden, sua varjostakoon sen henki! Kenen yllä vain se lepää, joka hetki on hälle jumalainen nautinto. Sisässäs elon siemenet verso sa säihkyvän kevään ihanin koru, loista ja veljiäs johda! Jos verho kukkiva kuihtuu, povestas kohotkoon täys heelmä, mi päivän paahteessa kypsyy!
Nainen:
Ah, siunaus Herran! — Hän vieläkö nukkuu? Veden raikkahan lisäks pala leipää vain tarjota on.