Vaeltaja:
Sua kiitän. Miten kauniisti kaikki täällä vihannoi sekä kukkii!
Nainen:
Kotihin pian pellolta mieheni saapuu. Jää luoksemme, mies, syö kanssamme iltainen eine!
Vaeltaja:
Te asutte täällä?
Nainen:
Majan kivistä laati mun taattoni näiden muurien suojaan. Me asumme täällä. Minut kyntömiehelle naitti, ja henkensä luonamme heitti. — Lepäsitkö jo, armain? Miten hilpee hän on, — ja leikkiä mielii! Sa veitikka pieni!
Vaeltaja:
Ikiversova luonto! Elon riemusta saa kukin osan, joka lapselles perinnöksi majan annat sa äidillisesti. Ylös temppelin räystäälle pääsky pesän laatii tietämättään pyhän paikan minkä hän tahraa. Kotelon mato talveksi kehrää siron, kultaisen lehvän suojaan. Ja, ihmislapsi, sa laadit majan keskelle menneisyyden pyhän raunioita. Surutonna haudoilla elät! — Jää hyvästi, onnekas vaimo!