Sa suret niitä, joit' ei tule surra, ja tyhmän puheen koetat koristaa sanoilla lainaviisauden. — Viisaat ei itke kuolemaa, ei elämää. Ei ollut aikaa, jolloin en ma, et sa, ei nämä ruhtinaat ois eläneet, ei milloinkaan tuo hetki myöskään koita. Kun sielu, ruumiin herra, elänyt on lapsest' elonsa ain kuoloon asti, niin toiseen ruumiiseen hän silloin siirtyy; mies viisas murhetta ei tuosta tunne. Oi Kuntin poika! aine aiheuttaa niin kuumuuden kuin kylmän, riemun sekä tuskan; — tyynesti niiden vaihtelut sa kestä! Sa miesten ruhtinas, — on kuolottomuus vain häntä varten, jot' ei nämä vaivaa, ken mielin tyynin kantaa riemun, tuskan ja kestäväinen on. — Mi turhuutta on, itsessään sill' ei mitään olemusta; todellinen ei olemasta lakkaa. Ken olioiden olemuksen näkee, myös tämän tietää. Tietää, että SE jokaista luomaansa on voimakkaampi, ett' Ainoaa tuot' ei voi tuhota. On kuoloton ja ääretön tuo Ainut ja iät elää Se; — vain muodot vaihtuu ja kuolee; — niinpä sodi, Bharata! Ken uskoo, että murhata voi henki, tai tulla murhatuksi, erehtyy. Se tappaa ei voi, eikä voi sit' tappaa. Se synny ei, eik' kuole; olemass' on se, eikä koskaan katoo: syntymätön, ainainen, iäinen ja katoomaton, se kuole ei, vaikk' kuolon sais sen ruumis. Ken tuntee tämän katoomattoman, mi syntymättä, kulumatta koskaan siks jää, mik' on, — ken tuntee tään ja uskoo sen surmaavan, tai itse saavan surman? Ei, lailla ihmisen, mi hylkää puvun kuluneen, sekä uuden ylleen pukee, niin sekin, joka ruumiin verhoss' asuu, kuollessa vanhan uuden ottaa ylleen. Ei haavoita sit' ase, eikä polta sit' tuli, veteen ei se uppoo eikä se arotuulten henkäilystä kuihdu. Haavoittumaton, tutkimaton, kaiken läpäisevä ja ikivanha, aina pysyvä, järkkymätön, muuttumaton, salattu, iäinen se on; ja jos sen sellaiseksi tiedät, sano, miksi murehdit sitä, jok' ei koskaan kuole? Mut vaikka luulisit, se että yhä uudelleen syntyy sekä jälleen kuolee, — oi urho, joll' on käsivarsi vankka, niin vaikka luulisit, niin älä sure! Ken syntyi, näät, sen täytyy kerran kuolla, ja kunkin kuolleen jälleen syntyä: ikuista lakia tät' ällös surko! On olioiden alku salattu, vain niiden olemisen keskikohta on tunnettu, taas loppu salainen. Valittamista mitä tässä on? Yks ihmetellen katsoo sitä, toinen kummissaan siitä kertoo, kolmas kuulee siit' ihmeissään, ja kaikki pettyvät. Ei haavoitu se, joka ruumiiss' asuu, siks kuolemaa äl' itke, Bharata! Velvollisuuttasi vain muista! — urho ilolla sotaa hurskast' tervehtii; kun hänt' on etsinyt se, Prithan poika, tien avoimen hän taivaaseen siin' näkee. Mut taistoon tähän ellet käydä tahdo, vanhurskaus vaikka vaatii sitä, — niin et kuule omaatuntoas, ja rikot velvollisuutta, kunniata vastaan. Iäksi häpeään sun nimes häätyy, ja raskaampi on häpee jalolle kuin itse kuolo. — Kaikki uskoo, että pelosta pakenit; ja ne, jotk' ennen sua sankarina pitivät, ne nyt sinua halveksien katselevat; joukossa vihollisten pilkkaajat sua sanoin säädyttömin ivaavat: pahemmin voiko käydä kuninkaalle?

Jos taistelussa kuolet, perit taivaan, jos voitat, niin sun omasi on maa: siks urhoisasti nouse, Kuntin poika! — kupeesi taistoon vyötä, mielin tyynin käy iloon, tuskaan, voittoon, tappioon; — et väärin tee, kun velvoituksen täytät.

Näin Sankhya-koulun viisaus opettaa; nyt Yogaa kuule, Prithan jälkeläinen! Jos olemuksesi tää viisaus täyttää, oot vapaa tekojesi kahleista.

Yogass' ei mikään voima mene hukkaan, tapahdu siin' ei myöskään vääryyttä. Pelosta suuresta tään viisauden pien rahtu suojaa. —

Päättäväinen sielu päämaaliin yhteen vain on keskitetty, sa Kuru-suvun riemu; — horjuvainen on kaikkiin taivaan tuuliin hajoitettu. Sokea houkka haastaa korukieltä pitäen kiinni Veedan kirjaimesta ja sanoo: "Muut' ei ole olemassa!" Sairaana sielu, maalinansa taivas, hän autuutt' etsii ensi elämästä, ja uskoo uhrilla sen ostavansa. Valtaan ja riemuun takertuu hän kiinni, opeissa näissä aistit vangittuina: — tää Viisaus ei ole häntä varten; Jumalaan yksin katsehen se kääntää. Maailman kolme voimaa Veeda tuntee; mut yli näiden voimain nouse, kohoo ylitse kaikkein vastakohtain, hylkää, Arjuna, omaisuutes, puhtaudessas oo uskollinen, täynnä ITSEÄ. Brahmaanille, min sielun valo täyttää, on Veedan lukeminen niinkuin kaivo on sille, jonka pellot tulva peittää. Teosta huolehdi sa yksinomaan, äläkä heelmist' teon; niiden älä houkuttaa itseäs suo tekoon, taikka sitoa sieluasi toimettuuteen.

Oi Dhananjaya, toimia kun tahdot, Korkeimman yhteyteen silloin vaivu, vapaudu maisten himoin kahleista, oo tyyni voitossa ja tappiossa: on tasapaino eräs Yogan nimi. Toiminta eittämättä sentään on alempi selvänäköisyyden Yogaa, — turvaudu, Dhananjaya, Itse Järkeen; näät kurja on se, joka palkkaa pyytää. Kun Itse Järkeen vaipunut on, silloin vapautuu sekä pahoist' teoist' että hyvistä; sielus kiintyä suo Yogaan; Yogalla saavutetaan valmius tekoin. Mies Viisas, yhtyneenä Itse Järkeen, tekojen kaikki heelmät hylkää, sekä siteistä syntymien vapaana korkeimman taivaan astuu autuuteen. Kun särkenyt oot joka harhan siteet, niin välinpitämättömäksi käyt kaikesta, minkä kuulit tai saat kuulla. Kun vapaa uskost' olet kirjaimeen ja saavuttanut täyden sielunrauhan, niin, vajonneena syvään mietiskelyyn, valoisaan pääset Yogan korkeuteen. — — — — -ö-

MUINAIS-EGYPTILÄINEN AURINKOLAULU,

sepittänyt ja nimikirjoituksellaan varustanut Thebeläinen temppelikirjuri Apherumenes 1400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Runon egyptiläinen nimi: "Hymni auringolle, tämän laskiessa länsitaivaalle; täydellistyneen [vainajan], kuninkaallisen naistenhuoneen hovimestarin, Pakemsin tekemä."

Aurinko, terve, kaikkein alkulähde, koin, laskun kaksoisnäköpiirin Herra, pyhässä totuudessa joka elät, kaikk' olennot mi loit, ja kasvatat inehmot, eläimet.

Kuin kultasilmänä hän siintää julki, taivaiden herra, herra maailmoiden; korkeuden, kuilun asukkaiden alku, kaikkeuden herra, jumalien juuri.