Kuningas korkeuden, mi joukkojansa johdattaa, jumalien eessä astuu, hän, kaksoiskiertäjä ain alust' aikain, mi itsensä loi aikain aamunkoissa, ja aina täyttää luomistehtävänsä.
Koi, sua kiittää jumaljoukot kaikki, sua, jok' oot luonut puhtaat ihmissielut; korkeimman rakkauden ikihenki, min säteet elämän suo ihmisille.
Ylistän sua elon iltaan asti, kun mailles käyt, ja kanssasi ma vaivun elämään jälleen.
Aurinkopurret[1] kaikk' ui riemumielin, kun kanssasi ne kiertää valtamerta, ja autuuden kun palvella sua saavat;
mut eessä silmäs sädehtivän lepää se lyötynä, ken uhmata sua tohti, Apophisormenin[2] tien valo tukkii.
Ihana laskus on. Syän lohdun löytää, kun ehtoon rusko yli vuorten valuu; vanhoille[3] siinnät silloin, luoja lempee, säteilee valo vainajille silloin, ja heidän silmäns' ihanuutes näkee;
asukkaat syväin, äänettömäin hautain ojentaa kätensä sua kiittääksensä;
ne, jotka länness' uottaa, riemuitsevat, kun sädehtien lähenet sa länttä,
asukkaat Manan maiden iloitsevat, kun sinut näkevät he päänsä päällä.
Jumalat syntyä ei itsestänsä saattaisi, sin' oot heidät yksin luonut.