Kun nouset, kärsimyksens' unhoittaa he, kun lasket, hyväilemään heitä laskeut,
ja lähetessäs sua he kiittää alkaa, kätensä kurkoittaa he purttas kohti.
Aurinko, ah, kuink' ihana on aina sun laskus iltaruskon kumpuin keskeen!
Suo, että henkeni ain viipyis siellä, ett' iäisesti valos ylläin loistais; ett' aurinkoa katsella ma saisin
joukossa kirkastettujen, jotk' käyvät maill' lännen eteen jumalan ja luojan, min lahjaa kaikk' on kaunis, hyvä, jalo.
[1] Auringon ajateltiin purjehtivan aluksessa halki ilmojen valtameren. Autuaat henget ympäröivät häntä pienemmissä pursissa.
[2] Lohikäärme, joka vainosi aurinkoa ja tahtoi niellä sen.
[3] Manalan (Hades), varjojen valtakunnan, luultiin sijaitsevan litteän maan alla. Kun siis aurinko laski länteen, nousi se kuolleille.
VANHA SISILIALAINEN PAIMENLAULU.
Minut neito kaunokainen näki eilen luolastansa, ohi lehmiä ajaessaan, ja mua sorjaksi, sorjaksi sanoi.