HJALMAR SÖDERBERG.
YKSIN.
Pimeässä ma kuuntelen yksin sade kuinka ulkona soi, miten ikkunalevyä vasten se helkähtäen pisaroi.
Ah, tuska mun rintani täyttää, niin raskaaksi hengitys käy. Pisaroina pois haihtuvi nuoruus, yhä ulkona yö hämärtäy.
PIMEYS YLI POLKUNI LANKEE.
Pimeys yli polkuni lankee, mun jalkaani uuvuttaa, ja raskaaksi aatokset käyvät, hämyn helmaan kun vaipuu maa.
Valo vilkkuvi kaukana tuolla liki metsien rinnettä. Se leimahtaa sekä sammuu, taas alkavi liekehtiä.
Joku lampun ääressä istuu, tai kaksikin, kenpä ties… Pimeys yli polkuni lankee, käy raskaasti matkojen mies.