Sorjastiko vaipuu soivaan aallokkoon, joka helkkyin haipuu kuolon kartanoon?
Hukkuako sorjaa merten syvyyteen, valkamaanko korjaa vesi vaipuneen,
sovittain miss' soivat murheen sävelet, tuskat poistaa voivat, erheet, rikokset?
Syvyyteen ken tohti sentään astua, vaikka pettäin hohti toivo, kuollutta
kaikk' on, kunne kantaa kuulos, näkösi, vaikka Tuonen rantaa etsii purteni.
SELMA LAGERLÖF.
RAUHA.
Istuu rauhan jumalatar murhemielin, murtuneena, kehdosta on sodan peikko vienyt hänen lapsosensa, sijaan oman sikiönsä jättänyt on siihen julman, joka verta janoo, isoo kauhua ja kalmantöitä. Jumalatar, polo äiti!
Vapaa sull' on vaalinvalta: kätkyestä peikon poika viskaa, tielle hylky heitä, suo sen kesytönnä kasvaa, anna ohjaksitta olla, kunnes väkeen täyteen varttuu, taikka povellesi paina vasten lämmint' äidinrintaa.
Älä vihalles suo valtaa, hyväele hylkylasta, kesytä se aatteillasi, uudesti luo lempeydellä, kunnes siltä kynnet katoo; koittaa kerran päivä, jolloin kaipaamaksesi se muuttuu, ja sa onnekkaana omaa lasta syliss' sylkyttelet.