"Arvaa pois, itserakas raukka, kuka tääll' ois muka?"
Ja hän raastaa ja lyö nipistäin, pelottaaksensa armasta näin, ja saadakseen vastauksen, hänen selkäänsä kiusaa hän jalallaan, mut kiusa on vaan hyväelyä rakkauden.
Sokeasti taistellen arvailee hän: "Nokkonen, Riisto, Raasto, tunnen sinut, Takiainen — päästä minut!"
Yht'äkkiä nauruun hän purskahtaa, ylös ponnahtaen tytön kiinni saa, liki huuliaan tytön vie hän ja suutelee huumiossaan,
ja hän painuu sulhon puolehen, ja nyyhkii itkuun purskahtaen, tämän katsetta etsii, ja välkähtäin sisimmän hänen sielustansa saa näin.
Ja kuin Aarian ruusu umpunsa luo auki kohti aurinkoa, kevättuulta ja siemeniä elämän, lepäs paljaana, kauniina hän syli auki ja helma vavisten rakastettua odottaen.
V.
Niinkuin sirkkalehdet, tähän asti ummess' olleet, auetessaankaan eivät irtaudu saumoistaan, lepäsivät vielä rakkahasti lanne lanteessa he rinnakkain sylitysten liki toistaan aivan, jälkeen rakkautensa ensi vaivan punaposkisina huohottain.
Mutta kera avaruuden valon, joka onnen maailmoista loistaa, saapui autuus lailla airuen, tuoden valon lempeen siunauksen, niinkuin päivän pilke läpi salon, jumalaisen siunauksen toistaa lempiville ihmislapsillen.