II.
Käy metsässä nuori ja vapaa mies, ei painostanut ole häntä ies, hänen verensä kiihkeenä hyrskyää, palaa, hänen uhkansa taistoa halaa, ja kaikki hän taitaa ja kaiken hän ties. Hän välkkeessä veitsen ja peitsen parahimmankin taistajan suistaa, ja kisoissa suudella muistaa tytöt sorjimmat, uhmaillen vihan vimmaa sulhasien.
Hänen riemuisen käyntinsä unessa näin, miten kaikki, kun astui hän eteenpäin, oli ryhtiä uljuuden, hymy kumma huulilla kertoa ties, ett' oli hän mies jumalsyntyinen, lähin, lemmikki jumalien.
Hän riemuiten kulkevi eellehen povess' synkkien metsien, matajalle pienelle hän hymyää, mi polulta pois hypähtää, käen kukkuun hän yhtyy ja virtehen rastaan, jänön jälkeä vainuaa, liki lampea painuu paatta hän vastaan, kalan katsovi polskintaa, hän rannalla polvilleen vaipuu, vedenkalvosta juomahan taipuu.
Näin, kuinka hän katseensa riemuiten loi kuvan puoleen, mi säihkyen nähdä soi, miten kaunis miehuudenvoimassaan jumalsyntyinen olla voi.
III.
Jalat sirot, valkeat varpaisillaan astuvat, nyt ne väistää, pälyää, vaiti! tokko älyää kukaan jalan valkean pienen, kauniin kulkevan.
Hiljaa, rungon takaa hymyy silmät riemun-raikkahat, tytön hennot harteet lymyy niinkuin arat karitsat, sitten vaiti, varuillaan käy hän piilostaan.
IV.
Ja äkkiä lailla tuulispään kädet valkeat tarttuvat metsästäjään hänen silmänsä sulkien, ja hän vangilleen nauraa ja ilkamoi, hän päästä ei voi, ei pyrkien, pyristellen.