Sun ruusutietäs kuljin huumeessa; se myrskyn aikaa on ja hilpeen kevään. Tapasin taas sun taiston kuumeessa; se miehuus-suveen kuuluu säteilevään. Onneksein kasvoit, kiitän sinua; se syksyyn kuuluu, lähtöön lähenevään.
GUSTAF FRÖDING.
AAMULAULU.
I.
Näin unessa kerran ma Aarian maan, näin Auringon-Herran ma hehkuaan, elonlahjojaan käsin tuhlailevin jakavan yli seudun, mi sittemmin katos suitsuviin kuiluihin.
Ma heelmäpuulehtoja rannoilla näin vesireittien valtavain, kimmeltäväin, näin viinitarhoja, kirsikkoja liki virtaa, mi vierivi laaksossa, näin vehnän villinä kantavan viljaa sydänmaalla, mi yksin uinuvi hiljaa, humalan näin kiertävän, luikertavan läpi korpien hongasta honkahan.
Ja viljavat aumat on vierillä veen, siell' laitumill' laumat käy paimenineen, alas ehtoisin kaste kun pisaroi, vajan viereen vaimot ja neidot toi pytyt, joita vartoo maito ja voi.
Mies voimakas, nainen hento on, ja nuoriso notkea karkelohon, väki alaston, ylpeä taipuakseen, ylen puhdas pukujen porttouteen, mut tyttöjen joukossa joskus jos kohtaa monikirjavan vaatteen, mi lanteilla hohtaa, se siihen on joutunut tehdäkseen tytön armaammaksi vain armaalleen.
Joen vuolahan pauhu ei kuulu, ei näy, miss' ilmoihin sauhu lähitöllien käy, siell' leikkiä lyö kera pienimpäin hymyhuulisten, itkeväin, lyllertäväin, suku harmentunut, iäkkäin.
Mut huipulla kukkulain kimmeltäväin koti kuninkaan nousevi päivää päin, ylt'ympäri kuilut miss' syöksyvät, sydänkesällä kansan on käräjät, ja kuningas lausuvi tuomioita, hän auringon kanssa aattelee noita, jumaltiedot hän tietää auringon, mitä syntynyt, syntyy ja syntyvä on.