Nyt sääli on vainajia, jotk' eivät keväässä elää saa, ei päivänpaahteessa lämmitellä, kun kukkia täynnä on ihana maa. Mut ehkä kuollehet kuiskivat kevätkukille sanoja, joita ei tajua elossa oleva kenkään. Näet enemmän vainajat tietää kuin toiset. Kenties alasmenossa auringon he syvemmästi riemuiten konsaan kuin me viel' liikkuvat varjossa illan ajatellen salaisuutta vain, mi yksin on tiedossa vainajain.
VAAHTERAN HÄMYSSÄ.
Hämyssä vaahteran lahoova risti. Käy siellä hiljainen kuiske kuin sois kellon kaukaisen ääni: "Ensi multalapio johti mieleeni etäiset nuoruudenpäivät, toinen lapio tekemäni synnit. Kun kolmannen kerran putosi multa sydämelliset sanat kaikki muistin, joka hyvän ja ystävällisen teon, me joita vaihdoimme lahjojen lailla. Tuo muisto on kuin kukka kädessäin, mi raikkaana puhkee, ei kuihdu koskaan."
NUKKUVAT TALOT.
Valkeena ja autiona tie käy lomi taloin öisten. Tulevainen paha vielä nukkuu syvästi ja hiljaa. Kaikki kovat ajat koittaa kerran, kulkee ruumisvaunut, nuoruus katoo, talot hajoo. Rauhaas peitä, yö, meidät, jotka käymme yksin, kätke päivät koittavat meiltä!
ALKANUT VAELLUS.
Ma vaellan jo sillalla, mi johtaa pois maasta, tuntemattomaan sen liittää, etäiseks entinen käy läheinen. Alhaalla moittii he ja kiittää, sotaiseen tapaan kirkkaat kalvat hohtaa, kilvessä vihamiehen silmäin kohtaa myös merkit kunnian ja oikeuden. Mua harhaan johdata ei elo mainen. Niin yksin ei voi olla kuin oon ma, avaruus tyyni, korkee, loistavainen, unhoitin itseni, käyn vapaana. Pois kenkäni ja sauvain tahdon heittää. Käyn hiljaa, tahdon, ettei saasta uhkaa maailmaa, jok' on lumivalkea. Maan poveen alhaalla he kerran peittää poloisen ruumiin, kasan tuhkaa ja lausuu nimen — jota kannoin ma.
TAIPALEEN PÄÄSSÄ.
Ihminen, sa vasta viisastut ehtiessäs ehtoon-viilehille huipuille, joilt' yli maan voit nähdä. Kuningas, sa käänny tiesi päässä, hetki levähdä ja taakse katso! Kaikki kirkastuu, saa sovituksen, vallat nuoruutes taas kangastuvat kirkkaina ja kastekiiluvina.