Mut sairaana kultatuolissaan yhä istui prinsessa nuori. Hän puuhkalla leikki huolissaan, ja vaippansa poimuja suori. Hän hiljaa kuiski, ja katseensa siirtyi, joka sieluun silmäinsä murhe piirtyi, etähällä kukkulat vihannoivat: — Miten hupsusti ihmiset toivoa voivat. Minä toivoisin ruusun ikkunanpieleen, yks ainoa kissa ois mulle mieleen, pien kolkka takana maiden ja merien, ja lemmitty, joka mun vyyhtiäni pitelis, sanoen mua kullaksi, takan luona kun istuisin kerien. Ajan kulkua lasken, mut milloinkaan minun toiveeni hetki ei koita vaan.
MUISTOJEN KARTANO.
Humisee hongat. Pois kulkenut oon ihmisten tienohilta. Yksin jouduin ma kartanoon, käyn siellä nyt joka ilta. Valvooko väki vielä? Liettä ei mulla, oon koditon. Sammuneet kaikki tähdet on, jotka mua ohjasi tiellä.
Puinen ei kartano, ei kivinen. Kammoten moni sen näki. Utua, usvaa vain seinät on sen. Kotona onko sen väki? Kova ja kiiluva hankien povi rakennuksien lomassa on. Verkkaan Muistojen kartanon aukee äänetön ovi.
Sisäll' on lämmintä, leppoisaa. Empien jään ovenpieleen. Vanhus, mi pystyyn kohoaa, siunaten luo levon mieleen. Muistot, jo eletyt ammoin, — joita en uneen tuutia voi, ympäri pöydän istuen loi katseensa tulihin kammoin.
Hän, joka vehrein seppelin penkit ja pöydät pukee, nuori on kuten ennenkin, lieden luo mua tukee. Unelmoimme, ah miel' on ankee kummankin, kun koittehen juova kylmän-sininen pirtin-harmaalle sillalle lankee.
Mutta kun luukkujen raosta entää hameen helmahan juova jo, hajoo Muistojen kartano hiuteiksi, jotka ilmassa lentää. Kotia käyn, mut ei aavista kukaan, missä uneksija juhlinut on. Häntä kaupungin karkelohon aamun kellot jo soittavat mukaan.
TUHANNEN VUODEN PÄÄSTÄ.
Etäisen avaruuden väräys, muisto talosta suurten puiden siimeksessä. Mi nimeni? Ken olin? Miksi itkin? Kaikk' unhoitin, kaikk' kiitää myrskyn lailla pois vyöryvien maailmoiden joukkoon.