— Ajatukset toistenko tunnet, puhu, sano, lapsi, näin kertoo sinusta huhu? Saat sormuksen sormestani, jos ennen maata-panoa ihan selkeästi voit sanoa, mitä mietin nyt sielussani. — Kuluessa hetkisen vain lyhyen, pitempää ei mennyt aikaa kuin kellon lyönnit kaikaa, nuor vastasi neitonen katsellen ylen tarkasti piirteitä vanhuksen: — Kuningatar, on mietteemme yhteinen. Tämän jälkeen keski-yön vartiolla, kun lepäät sa valkeissa vaatteissa, kuningattaren vartioin paaria, pidän tuohuksista ma vaaria. —

Hän sormesta sormuksen irroittaa: — Et muistanut yhtä sa oo asiaa. Kun vuoteeni vieressä seisot ja anot kädet ristissä silloin, lapsonen, sanot: Kumeasti soi Pietarin kellot kovat. Kristiina, nyt oot sinä tomu ja tuhka. Hyvin nukut, on sammunut mielesi uhka, vaikk' kaukana täältä sun ystäväs ovat. —

Lumivalkea neito on kasvoiltaan: — Pelon vallassa jos kohotan lakanaa, mi peittävi paareja vainajan, minun kuulette silloin kuiskaavan: On ihmisen vaiheissa arvoitus syvin, jota ratkaista ei, vaikk' oppinut hyvin olis hän, tuhat tuntisi tiedon tapaa.

Hän matkaa aina pois äärihin maan, hovit häntä juhlivat vieraanaan, hän linnun lailla on huima ja vapaa, hän vihaa omaa heimoaan; mut oudoissa linnoissa, vierailla mailla kodin pensaista, puista hän unelmoi, levoss' uinua vieraassa maassa ei voi hän koskaan, ain' unensa rauhaa on vailla.

TOIVEPÄIVÄ.

Kaks istui eukkoa karstaten. — Minä toivoisin, toinen alkaa, silosilkkiä karstani täytehen, ett' oisi mun rukkini kultainen, sukat valkeat suojaisi jalkaa! —

— Hohoo! — Pani toinen jakkaran pois. — Jos järvet suojalla jäätyä vois, pyry-ilmalla ukkonen löis, salamois, kukot haukkuisi, koirat kotkottaisi, isännän kutut laitumelle saisi, sinun villasi silkiksi silloin muuttuis. Isä Jumala itsekullekin suo oman toivepäivän, mi myötänsä tuo jalokiviä, helmiä, — mitään ei puuttuis. Niin pian kuin miekkonen silloin ehti vain toivoa, puhkesi halkoihin lehti. Mut kenkään ei toivepäiväänsä tunne. Sen päivän voit laskea tyhjää juttua, rahill' istuen paikata risaista nuttua. Jos vain minun toivepäiväni ois, heti polvistuisin ma lieden luona anoen, ett' omaisuuteni vois tuhatkertaistua päivänä tuona.

Hän empien vaikeni. Valjakko tuvan eessä vartosi kultainen jo. Tulisoihdut ympäri loistetta loivat, lakeijat teiskuen pokkuroivat. He eukoille antoivat valtikan sanoen: — On toivepäivä nyt teidän. Oi, kunpa armosta Jumalan myös kerran koittaisi meidän! Kuningas kuningattarineen Manan mailla on. Pien prinsessa nuori ja voimia vailla on, siks kunnes hän morsiusseppeleen sitoo, hän teidät valtikan äärehen nitoo. —

Nyt eukot niijaili ymmällään. Alas pirtin orsilta kissan he veti. Ei muuta ollut heill' ensinkään, hymysuin rupes kumpikin lähtemään tykö valjakon, jonne he istuivat heti. Lakeijat heittelivät hopeoita ylt'ympäri pauhaavan rahvaan joukkoon, ja kissa synnytti vaunujen loukkoon penikoita, ja pennut taas penikoita. Siten säätihän toive kummankin, ett' ain yhä kasvaisi tuhansin, monin tuhansin kerroin omistamansa. Näin kulki kissojen naukuva kansa etu-istuimilla ja vaunujen matolla, ne piirissä ryömivät valjakon katolla, ajomiehen hiuksissa hyörivät nuo. Lakeijat myös monistui monin verroin, enemmän oli heitä jo tuhansin kerroin, kun linnassa valta-istuimen luo majesteettia kaksi vietihin soidessa tanotorvien, kanteleiden ilakoidessa.

Komeutta nää katsoivat kummastuin, ylen tyytyväisinä, naurussa suin, tuliviiruna joka hehkui kuin venynyt olis aina se korvihin asti, kädet mustat olivat valtavasti, ihan liian suurista hansikkaista ne pistivät esiin. Lakeijain luku oli kasvanut niinkuin kissojen suku. Oli katteja, joilla ol' täplikäs puku, oli mustaa, harmaata, kaikenlaista. Ne pyörivät ihmisten jaloissa sähisten, ne sylkivät, raapivat, kynsivät kähisten. Lakeijat ovissa, käytävissä kävivät, oli niitä vaikk' ihan missä, ne ääriään myöten linnan täyttivät ne kaikkia portaita, katuja käyttivät, joka paikka niit' oli tulvillaan, mut ain' enentyi luku niiden vaan. Joka hatussa, jossa vain sulka häilyi, yks naukuva kissa kyyryssä säilyi. Sisäpuolella luostarin muurin, joka piispan helmihiipassa, joka laatikossa ja lattialla makas kissa penikkalaumoin suurin. Syväst' oppinut mustepulloltaan tapas kissan, mi nuoleksi tassujaan, ja jos hän johonkin kirjaan tarttui, sen kansille kissoja paikalla karttui. Jos lepoa etsi hän hetkiseksi, heti kohta hän kissan tuolilta keksi. Varastettujen säkkien pohjalla, joka korissa, kaikissa kellareissa, joka joululahja-paketissa oli aina esille hyökkäävä kissa. Täpötäynnä niit' oli talot ja kirkot, rakennusten ja itse linnankin nirkot. Savupiipuissa lauloi ja ulvoi ne, ja nostivat pystyyn harjan. Pimeässä jos jouduit kadulle, näit kiiluvan silmäsarjan. Yövartia minne vain katsoikin, alas maahan tai korkeuksia kohti, sikin sokin ja aivan sekaisin katin silmiä siellä hohti.